maailmasta ja kirkosta

Tarvitseeko hiippakunta oman hallinnon?

2012-01-28T01:29:00.000-08:00

Kyllä ja ei.

Kyse lienee siitä, onko maallikoista ja papeista koostuvalla hiippakuntavaltuustolla sellaista roolia ja merkitystä, että valitut jäsenet pitävät mielekkäänä osallistumistaan sen toimintaan.

Nykyisillä hiippakuntavaltuustoilla on oikeasti hyvin vähän vaikutusmahdollisuuksia. Paras väylä ovat aloitteet, joita jäsenet voivat tehdä ja tuoda käsittelyyn. Hiippakunnan talouteen ja toimintaan valtuustolla ei juuri ole sanomista, koska asiat valmistellaan kirkkohallituksessa ja kapitulissa. Valtuusto vain hyväksyy sille tuodun ehdotuksen.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.

Kirkon hallinto muistuttaa paljolta valtion ja kuntien hallintoa. On valtakunnallinen taso, kirkolliskokous, entisten läänien taso, hiippakunnat ja kuntien taso, seurakunnat.

Läänit ovat valtakunnan tasolta kadonneet, mutta kirkossa hiippakunnat ovat voimissaan, koska ne ovat todella vanhoja perusrakenteita, joista ei niin vain luovuta.

Kuntauudistus on vienyt paljon voimia ja aiheuttanut kitkaa seurakunnissa, koska niiden on pitänyt yhdistyä periaatteessa samassa tahdissa kuin kuntien.

Kirkon keskushallinnossa laaditaan parhaillaan suunnitelmaa, jossa yhdistämisissä otettaisiin aivan toinen tahti. Perusyksikkö olisi vähintään rovastikunnan, jollei peräti puolen hiippakunnan kokoinen. Silloin seurakuntien ei tarvitsisi tuskaisesti odottaa, koska seuraava yhdistyminen tulee ja miten hankala se mahtaa olla.

Yhdellä kertaa syntyisi eräänlaisia suuria seurakuntayhtymiä ympäri maan. Ne hoitaisivat keskitetysti hallinnolliset asiat ja paikalliset seurakunnat saisivat paneutua toimintaansa.

Silloin hiippakuntahallinnon rooli olisi aivan toinen kuin nykyisin. Hiippakuntavaltuustot olisivat uuden suuren ”rovastikunta- tai hiippakuntayhtymän” vastuullisia toimielimiä ja ne vastaisivat seurakuntien kehittämisestä ja toiminnasta omalla alueellaan.

Tuleva tai viimeistään vuonna 2016 valittava kirkolliskokous päässee ottamaan kantaa ”suureen harppaukseen”. Harppaukselle olisi todella jo tilausta.

Ikäsyrjintää kirkossa ja politiikassa

2012-01-23T05:32:00.000-08:00

Eilisissä presidentinvaaleissa nousi esiin kysymys ikärasismista, siis oikeammin ikäsyrjinnästä. Sen lausui ääneen itse reilusti yli seitsemänkymppinen Elisabet Rehn ja saman asian nosti esiin myös Liisa Jaakonsaari.

Liisa Jaakonsaari totesi, että EU-parlamentin perspektiivissä Tarja Halonen, 68 v. on täysin kelpoinen vaativiin kansainvälisiin tehtäviin. Ranskassa ja Saksassa poliitikon ikä ei ole este, jos hän muuten on pätevä ja osaava. Suomen politiikassa ikä nousi esteeksi niin 70 vuotta täyttäneelle Paavo Lipposelle - kuin ehkä myös Paavo Väyryselle, 65 v.

Suomessa on saatu syntymään erittäin vahva ilmapiiri, jossa ihmiset eivät usko kenenkään eläkeiän saavuttaneen voivan toimia täysipainoisesti ja täyspäisesti paitsi ehkä Jukka Virtasen ja Claes Anderssonin.

Syrjivä ajattelu jyrää myös kirkossa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla. Viime seurakuntavaaleissa äänestäjillä taisi olla aika yleinen näkemys, että kokemus ja ikä merkitsevät samaa kuin taantumuksellinen ajattelu. Siis kyvyttömyyttä katsoa eteenpäin ja arvostaa vain mennyttä.

Kokemus on korvaamatonta

Vaikutelma syntyi siitä, että päättäjistä todella suuri osa vaihtui uusiin, joiden kirkollinen kokemus ja osaaminen vaatii vielä runsaasti täydentämistä.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten nuoruuteen ja tuoreuteen uskovat luottamushenkilöt toimivat kirkolliskokousvaaleissa. Ehkä he haluavat uusia kirkon ylimmän luottamushenkilöjohdonkin jotta kirkko uudistuisi.

Valitettavasti kirkon kehittäminen ja päätöksenteko ovat pitkäjänteisiä prosesseja, joiden on noudatettava olemassa olevia säännöksiä. Se harmittaa monia kirkon päätöksenteossa mukana olleita ja olevia. Julkisoikeudellisen yhteisön päätöksenteko ei muutu nopeammaksi vaihtamalla päättäjät nuorempiin niin suuressa määrin kuin mahdollista.

Kirkko uusiutuu jatkuvasti

Kirkko on ihmiskunnan historiassa pisimpään pystyssä pysyneitä organisaahttp://www.blogger.com/img/blank.giftioita. Se on onnistunut siirtämään osaamista ja kokemusta eteenpäin ja yhdistämään sitä uuteen ja innostavaan. Tämä ei tapahdu tyrkkäämällä kokeneet ja osaavat ihmiset sivuun, jotta uudet ja tuoreet ihmiset voivat ottaa vallan kuten taistolaiset 70-luvulla.

Kirkon kehittämisessä tarvitaan sekä nuoria innostuneita ihmisiä että kokeneita konkareita, jotka estävät nuoria hakkaamasta päätään seinään. Kokeneet voivat kertoa, mistä löytyvät kaikki ne väylät, joiden kautta asioita kannattaa viedä eteenpäin.

Nykyinen kokemusta vähättelevä ilmapiiri on oikeasti masentava ja epämiellyttävä.

Se on ihan käyttäjästä kiinni - onko?

2009-01-05T07:12:00.000-08:00

Minulta katosivat Tallennetut sähköpostit.

Olen aika huono tuhoamaan postejani ja niinpä otin käyttöön oman kansion niille posteille, jotka haluan löytää vaivattomasti. Esimerkiksi juttuihin liittyvät pohja-aineistot, kokouspäivämäärät, kutsut ja muu sellainen, jota ei heti kirjaa mukana kulkevaan allakkaan.

Selviteltyäni eri tahoilta, onko posteja mahdollista kaivaa esiin tietokoneen uumenista, ilmeni, että ne olivat lopullisesti päätyneet bittien taivaaseen.

Erikoista oli, että tuhansia kertoja tehty viestin poistaminen käynnisti prosessin, jonka tuloksena kokonainen kansio todellakin katosi lopullisesti.

Kun toisessa yhteydessä päivittelin tätä nuorelle osaajalle - äänestä päätellen noin 20-25 v. - sain näpsäkän vastauksen:

"Se on ihan käyttäjästä kiinni". Siis se mitä vahinkoja tapahtuu, ymmärsin.

Poistettujen/ Työkalut-valikon/ Asetusten/ lehdeltä Muut (!!!) löytyy säätö, jolla voidaan estää poistettujen poistaminen. Eikä sekään käy vain OK:ta painamalla, vaan on tiedettävä toinenkin asia.

Pelottava tulevaisuus

Meille, jotka pääsimme perehtymään tietotekniikan saloihin vasta noin nelikymppisinä ei koskaan ole karttunut sellaista osaamista, joka perustuisi asioiden ja mekanismien syvälliseen ymmärtämiseen.

Kuvittelen, että vaikka peruskoulussa ei tietotekniikkaa kai kummemmin opeteta, monet nuoret tietävät ohjelmistoista ja käyttöjärjestelmistä suunnattomasti enemmän kuin me, joiden oppiminen perustuu erilaisiin kursseihin ja ennen kaikkea yritykseen ja erehdykseen.

Nuoren osaajan kommentti herätti aika kammottavan ajatuksen.

Entä jos hänen tasoisensa osaajat määrittävät tulevaisuudessa, mitä kaikkea on osattava yhteydenpidossa esimerkiksi sosiaali- tai terveyspalveluiden tai verottajan tai Kelan kanssa? Näihin ihminen joutuu turvautumaan lähes hautaan saakka. Mitä tapahtuu, jos tietotekniset taidot eivät riitä tai ovat päässeet unohtumaan?

Edessä on silloin aivan uusi syrjäytymisen laji: tietotekninen syrjäytyminen. Kun vanheneva ihminen ei halua vieraita ihmisiä edes kotiinsa käymään, miten syvälle yksityisyyteen tunkeutukaan se, joka hoitaa toisen puolesta lomakkeet, hakemukset, veroilmoitukset, lääkärinlausunnot ja erilaiset hakemukset. Ikä aiheuttaa vääjäämättä älyllisten toimintojen heikkenemistä. Jo nyt on tehty vanheneville sopivia kännyköitä, mutta kun kukin vanhenee omalla tavallaan, eivät nekään kaikille toimi.

Jos huonosti käy, nokkelille huijareille koittavat parinkymmenen vuoden sisällä loistavat markkinat.

Huonon maun juhla

2008-11-06T09:50:00.000-08:00

Posti on viime päivinä tuonut ainakin kolmet joulukortit. Niitä lähetetään siinä toivossa, että vastaanottaja maksaisi vapaaehtoisen maksun korteista.

Korttikokoelma varmaan valitaan niin, että se miellyttäisi mahdollisimman monien makua. Ei liian hienoja eikä liian koristeellisia. Silleen keskivertosuomalaiselle sopivia.

Jos näistä valikoimista voi jotain päätellä, suomalaisten maku on aika kehittymätön.
Ja tämä on kauniisti sanottu.

Kun vuosia sitten aloin perehtyä mainosalaan, minulla kävi uskomaton onni.
Tutustuin heti aluksi yhteen alan huippugraafikoista, joka oli mitä vaatimattomin ja viisain ihminen. Hän ei valitettavasti ole enää keskuudessamme, mutta olen hänelle paljosta velkaa.

Tämä mies oli Asko Kekkonen ja hän työskenteli Alform Oy:ssä kun elettiin 1980-lukua.

Asko opetti minulle paljon visuaalisesta yksinkertaisuudesta. Hän oli myös niitä ihmisiä, jolla oli terve itsetunto ja joka tiesi oman osaamisensa arvon.

Askon lempikäsitteitä oli ”visuaalinen roska”. Ymmärsin, että se oli kaikkea sitä, mikä oli turhaa. Oli turhaa koreilua, turhaa tilan täyttöä ja ennen kaikkea huonoa makua.

Jo silloin ajattelin, miten hankalaa on elää ja katsella ympäröivää maailmaa Asko Kekkosen silmin. Sen voisi ehkä konkretisoida vertaamalla toisiinsa amerikkalaisen pokkarin riemunkirjavaa kantta ja suomalaisen graafikon suunnittelemaa pelkistettyä ja läpiajateltua kirjan kantta.

Tai joulukoristettua kauppakeskuksen käytävää ja italialaista varhaisrenessanssin aikaan rakennettua luostarin pihaa.

Kun ihmettelen keskivertosuomalaisen makua, ehkä toinen vertauskohta olisivat Kehä III:n varrella olevat huonekalukaupat. Ne kertovat siitä, miten suomalaiset sisustavat kotinsa. Eihän kauppias pane tarjolle sellaista, mikä ei käy kaupaksi.

Ja väitän silti, että suomalaisten maku on parantunut aika lailla 20-30 vuoden aikana.
Ihan siksi, että tarjolla on myös paljon kaunista.

Jos ihmisellä on sisäistä kauneuden ja esineiden suhteiden tajua, värisilmää ja materiaaliymmärrystä, se pääsee kukoistamaan kun saa ”ravintoa”.

Eikä saa unohtaa, että suomalaiset miehet ovat maailman sivu osanneet tehdä mittasuhteiltaan kauniita taloja ja naiset mitä tyylikkäimpiä käsitöitä ja vaatteita.

Kauankohan kestänee, ennen kuin joku uskaltaa lähettää oikeasti tyylikkäitää ja kauniita kortteja silläkin riskillä että joku sanoo: Onpas ne kuivan oloisia?

Eläköön Jyrki Korhonen!

2008-10-21T14:35:00.000-07:00

Että kuka Jyrki Korhonen?

Se Kansallisoopperan oivallinen basso, jota saa kuulla kaikenlaisissa pienehköissä bassorooleissa. Valmistunut Sibelius-Akatemiasta ja laulanut kahdessakin saksalaisessa oopperatalossa 1990-luvulla. Kuuluu nyt oman oopperan solistikuntaan.
On muuten joukon ainoa basso.

Boris Godunovin tiistai-illan esitys oli minulle riemastuttava kokemus. Ainakin kolme loistavaa laulajaa: Matti Salminen (basso), Jyrki Korhonen (basso) ja Lassi Virtanen (tenori).Oi mitä äänten linjakkuutta ja ilmaisuvoimaa!

Muutenkin venäläiset oopperat tuntuvat melkoisen ”omilta”, erityisesti samaisen Modest Musorgskin toinen teos Hovantshina on yksi lempioopperoistani.

Mikä Jyrki Korhosesta tekee korvissani niin hyvän? Hänen äänessään ei ole mitään turhaa vibraatiota, joka tuntuu yleistyvän kuin kulkutauti. Toisille se tulee iän myötä, monet opettelevat vibraation isolla työllä.

Korhosen ääni virtaa vapaasti koko äänialan alueella, siinä ei ole mitään pakonomaista ja lisäksi Korhonen hallitsee loistavasti myös äänen volyymin vaihtelut. Ei ole aivan yksinkertaista laulaa hiljaa, hienostuneesti ja kuitenkin niin, että sanat erottuvat peräpenkille asti.

Jyrki Korhosen laulutaiteen erinomaisuus tuli tiistai-iltana hyvin esille vertailussa Matti Salmiseen, jota pidetään yhtenä maailman parhaista Boriksista. Kun Korhonen munkki Pimenin roolissa lauloi tsaari Borikselle, kuulijoille kirkastui kerralla, miten korkeaa tasoa Jyrki Korhonen laulajana on.

Muita laulajia en ryhdy arvioimaan, siihen ei osaamiseni riitä, mutta silti ihmettelin monien laulajien äänessä olevaa ”pakottamisen” tuntua.

Hyi hyi! Minne on kadonnut oopperaan perusasioihin kuuluva bel canto –laulutyyli? Se tarkoittaa sananmukaisesti kaunista laulua. Siinä pyritään yksinkertaiseen ja linjakkaaseen laulutyyliin, jossa laulajan ääni soi sävykkäästi ja vapaasti. Oikeaoppisesti bel canto –laulajat taitavat olla enimmäkseen sopraanoita ja tenoreita, mutta käytän termiä hieman omavaltaisesti.

Wikipedian mukaan viime vuosikymmenten tunnetuimpia bel canto –laulajia ovat naisista Maria Callas ja Joan Sutherland. Miehisiä bel cantoja ovat Juan Diego Flóres ja William Matteuzzi, jota kuulee monissa Rossini-levytyksissä.

Omia ”bel canto” suosikkejani ovat mm. Mirjan Helin –kilpailun voittaja amerikkalais-kuubalainen Eglise Gutiérrez, Cecilia Bartolli ja monet vanhan musiikin esittäjät kuten Emma Kirkby tai kotimainen ryhmä Lumen valo.

Rakkaa papit, älkää lukea lopottako

2008-09-13T13:41:00.000-07:00

Aurinkoinen syyspäivä ja vanha tunnelmallinen kirkko. Siellä häät, joissa juuri sopivasti väkeä.
Ihan mukava pappikin, mutta….

Tietenkään kukaan ei osannut laulaa virttä, mutta ei se mitään. Urkuri soitti häämarssin niin kuin piti ja loppuun jonkun Bachin kymmenestä pienestä preludista.

Mutta voi rakas vihkipappi, jonka nimeä en edes tiedä. Miksi sinä luit tekstit, sen sijaan että olisit puhunut ne kuin ihminen toiselle? Puhuit puheesi, mutta käsikirjan ja raamatun tekstit vain luit. Silloin kuulijalle tulee tunne, että olet pelkästään töissä. Olet jossain sivussa, et lähellä vihkiparia.

Hieman lisää keskittymistä, hieman puhenopeuden pudotusta ja halu tulla lähelle, vaikka tekstit eivät olekaan puhekieltä. Sillä asiat olisi muutettu.

Et olet yksin tässä kirkossa. Niin lukemattomat kerrat olen harmitellut, miksi liturgi vain ns. lukee. Miksei hän voi olla läsnä kokosydämisesti?

Yksi syyllinen on käsikirja. Sen tekstejä ei ole tehty suuhun käypäisiksi, vaan silmään sopiviksi. Kaikki tekstit on hiottu viimeisen päälle ja silloin väliin ei jää yhtään liikaa sanaa. Se taas vaatii tekstin käyttäjältä huolellista paneutumista, jossa mietitään painotukset ja varsinkin tauon paikat. Hyvin tehtynä tulos ei ole näytelmätekstiä, vaan kohti tulevaa ja läsnä olevaa puheilmaisua.

En tiedä, kuuluuko käytännöllisiin harjoituksiin nykyisin myös puheilmaisua. Jos ei kuulu, niin olisi korkea aika korjata tilanne. Jos asialle jo tehdään jotain, voin elää toivossa, että jonain päivänä kuulen papin puhuvan niin, että tunnen hänen olevan läsnä eikä töissä.

Vaikeaa on terveytensä hoitaminen

2008-09-11T13:16:00.000-07:00

Jatkona eiliseen vuodatukseen vielä tämän päivän kommentit.

Lääkäri unohti toimittaa reseptin kun näytelääkkeet loppuivat. Se on sinänsä inhimillistä kun hän soitti vääränä päivänä ja väärään aikaan. En tullut muistuttaneeksi kun koetin kylmiltään muistaa kaikki mitä muistaa piti.

Mutta sitten: Seuraavana päivänä soitin itse ja muistutin asiasta, jotta resepti kirjoitettaisiin sinä ainoana päivänä jolloin asema enää oli auki ennen viikonloppua. Kyseisenä päivänä, kahdeksan minuutin jonotuksen jälkeen kuulin, ettei resepti ollut olemassa vielä vailla kolme iltapäivällä. Ovet suljetaan neljältä.

Tarvittiin siis kaksi soittoa eli muistutusta hoitamattomasta työstä. Asiaa hoiti puhelinkeskushenkilö, joka vain valitteli kiireitä ja reseptien paljoutta ja että lääkäreillä on niin paljon muutakin.

Onko kukaan koskaan kuullut terveysaseman "palveluhenkilöstön" pyytävän mitään anteeksi? Ihan kuin asiakas, joka huomauttaa huonosti hoidetusta työstä tai pahasti pettäneistä aikatauluista tekisi jotain pahaa kun kysyy asiasta.

Tuntuu hieman erikoiselta, että oman terveytensä hoitamista varten on huolehdittava reseptistä ja soitettava siitä kaksi kertaa.

Mitä varten nämä TERVEYSasemat ovat olemassa? Tekemässä terveydestä huolehtimisesta mahdollisimman hankalaa ja ikävää, vai?

Terveyskeskusväki palveluoppiin

2008-09-10T13:19:00.000-07:00

Jos olisin töissä terveyskeskuksessa odottaisin kauhulla tilannetta muutaman vuoden päästä.

Silloin työterveyshuollon palveluksista nauttineet suuret ikäluokat päätyvät julkisen perusterveydenhuollon asiakkaiksi. He ovat tottuneet siihen, että lääkärille pääsee lähes heti ja työterveyshoitajallekin saa ajan muutamassa tunnissa.

Perusterveydenhuollossa terveydenhoitajalle pääsee vain jonottamalla kaksi kertaa: ensin ilmoittautumiseen ja sitten itse hoitajalle. Jos on flunssa-aika tai väki muuten vähissä jonotus kestää kepeästi 2-3 tuntia, koska sijaisia ei ole. Terveydenhoitajan ajanvarauksessa on viikkojen jonot.

Lääkärille pääsee hyvällä onnella 2-3 viikossa ja puhelinajan tulosten kuulemista varten saa onnellisessa tapauksessa jopa alle kahden viikon.

Työterveyshuollon palveluihin tottuneet tuskin suostuvat vaiti jonottamaan ja kuuntelemaan kommenttia: Ei meillä ole sellainen tapana.

Ei ole tapana kutsua ihmistä kerrosta ylempää kun hän on eri organisaation alueella (HUS-laboratoriot), ei ole tapana ilmoittaa asiakkaalle lääkärin unohtamasta reseptistä, ei ole tapana katsoa, montako henkeä jää penkille odottamaan kun luukku pannaan kiinni.

Sen sijaan asiakas pannaan juoksemaan paikalle kaksi kertaa päivässä kun kukaan ei voi soittaa ilmoittaakseen, onko lääkärin unohtama resepti jo valmis. Soittaa tietysti voi, jos hermo kestää odottaa jonossa – hyvin vaihtelevia aikoja.

Perusterveydenhuoltoa vaivaa kaamea asennevamma. Sinne tullaan harvoin verta vuotaen ja pikaista apua heti tarviten. Asiakkaat ovat yleensä yhtenä kappaleena, kivuliaita, masentuneita, väsyneitä, krapulaisia. Siksi heitä voikin kohdella kuin lammaslaumaa.

Terveyskeskusten nykymentaliteetilla yksikään palvelualalla toimiva yritys ei pysyisi pystyssä puolta vuotta kauempaa. Mutta näilläpä ei olekaan kilpailua, koska terveyskeskusta ei voi vaihtaa. Asiakkaat ovat kuin turpeeseen sidottuja maaorjia ennen vanhaan.

Niinpä terveyskeskuksissa voidaan keskittyä siihen, millaista meillä on töissä. Potilaat ovat olemassa meitä varten, emme me ole heitä varten.

Jos terveyskeskuksessa aikoo saada apua, potilaan pitää olla ystävällinen, pitkämielinen, suostua millaiseen kohteluun tahansa, jonottaa peräkkäin 2-3 luukulla ja koko ajan olla kiitollinen siitä, että hänet edes huomataan.

Missään tapauksessa ei saa huomauttaa siitä, että luukun takana ollaan palveluammatissa, jossa pitäisi ottaa huomioon odottavan asiakkaan tilanne. Tällä saattaa olla työ ja siihen kuuluvat vastuut ja aikataulut. Hänellä on myös oma elämänsä, jota olisi terveyskeskuksissakin aika oppia kunnioittamaan.

Nykyinen mentaliteetti tuo kovasti mieleen 1970-luvun Moskovan, jossa yksi ihminen ei ollut mitään. Vasta ryhmä oli yksikkö, joka otettiin huomioon. Ja oli syytä olla todella nöyrä.

Naisten "parasta ennen" - aika

2008-05-28T12:21:00.000-07:00

Elämän kokemus on alkanut tuoda yhä enemmän merkkejä siitä, että taitaa olla aika vetäytyä takavasemmalle, vaikkei minua erityisemmin mikään vaivaa. Sen enemmän minä tai jotkin piirteet minussa tuntuvat vaivaavan muita: ennen kaikkea ikä.

Varsinkin on kirkastunut, että naisihmisen parasta ennen –päivämäärä on ainakin kymmenen vuotta aiemmin kuin miesten. Se koskee niin työtä kuin luottamustehtäviäkin.

Naisellahan ei työelämässä ole kuin muutama vuosi ”oikeaa ikää”. Tahtoo sanoa, jolloin hän ei ole enää suuressa riskissä saada lisää lapsia, mutta ei vielä liian vanhakaan. Sopiva ikä kestää noin viisi vuotta ja osuu kolmenkympin ja neljänkympin väliin.

Jos kyse on luottamustehtävästä, naisen on parasta olla mieluiten nuori aikuinen, koska heistä on kokoaikainen pula. Ikähaarukan yläraja kulkee kuudessakympissä. Miehille ei ole haitaksi, vaikka seitsemänkymmentäkin olisi tullut täyteen. Oletusarvoisesti miehen kaikki osat, varsinkin pää pelaavat edelleen kirkkaasti. Naisen ruumishan on siinä vaiheessa tiettävästi jo täysin kuihtunut, joten rappeutuminen koskee varmaan yhtä lailla hänen aivojaan.

Kirkon luottamustehtävissäkin ”parasta ennen” – raja näkyy monin paikoin. Kun nuorista aikuisista on tullut seurakuntien toiminnan painopiste, muut ikäluokat saavat pärjätä omillaan. Siispä, jos jossain joku alle nelikymppinen ”nuori”, hän on automaattisesti hyvä ikäluokkansa edustaja, vaikka olisi akateeminen hyväosainen.

Kirkkoa tai ainakin suurten kaupunkien seurakuntia vaivaa sama yksisilmäisyys kuin muutakin yhteiskuntaa. Sinne mahtuu kerrallaan vain yksi kunnon painopiste. Viime vuodet tätä keskeistä aluetta ovat hallinneet nuoret aikuiset, jotka eroavat kirkosta, vaikka ovat ahkerasti osallistuneet rippikouluihin.

Kuitenkin kirkon vapaaehtoisten valtaosa lienee niitä naisia, jotka ovat saaneet lapsensa maailmalle. Heillä on aikaa osallistua ja kantaa vastuuta.

Siellä täällä tästä joukosta pidetään hiukan ääntä, mutta heidän äänensä vaimenee sitä mukaan kun 60+ naiset raivataan pois luottamuselimistä edustavampien henkilöiden tieltä.

Ei ole kaikki sitä miltä näyttää

2008-04-01T13:26:00.000-07:00

Satuin viikko sitten Ylen ykköskanavalle iltayhdeksältä ja sieltä tuli todella kiinnostava, ja silmiä avaava ns. dokumentti Sisko ja veli. Dokumentin toinen osa tuli tänä iltana. Kyse oli Iso-Britanniassa viime vuonna valmistuneesta 2 h+2 h tarinasta, jossa samat tapahtumat kuvattiin ensin veljen kulmasta ja sitten sisaren.

Jos tällaisia ohjelmia olisi enemmän, uskoisin mustavalkoisen ajattelun vähenevän maailmasta edes hitusen.

Tapahtumien kulku oli täysin uskottava ennen kaikkea siinä mielessä, kuinka tavalliset Bradfordissa syntyneet nuoret ja lahjakkaat muslimisisarukset vähitellen ajautuvat erilleen. He koettavat kumpikin ratkaista ristiriidan oman kulttuurisen taustansa ja asuinmaan elämäntavan välillä.

Veli opiskelee juristiksi, mutta haluaa töihin tiedustelupalvelu M15:een. Sisar on liki valmis lääkäri, joka haluaa vaikuttaa Britannian lainsäädäntöön poliittisin keinoin, mutta ei onnistu. Vastassa ovat sekä omat jo radikalisoitumassa oleva tutut että turhan virkaintoiset poliisit ja heidän tulkintansa maan uusista maahanmuuttolaeista.

Ohjelman lopussa lueteltiin, kuinka monta lakia ja asetusta Britanniassa on säädetty tai muutettu vuoden 1997 jälkeen. Aivan omalle kierrokselleen islaminuskoisten valvonta lähti syyskuun 2001 jälkeen.

Poliisien tulkinnat näistä laeista ovat erittäin ikäviä, ja nuoret muslimit ovat jatkuvassa tarkkailussa. Heitä vain otetaan kiinni ja raahataan poliisiasemille terrorismin vastaisen lain pohjalta. Jopa jos perhe ostaa kuusi pussia pippuria kerralla, se on syy poliisitutkintaan ja tyttären pidätykseen. Syytetyillä ei tunnu olevan minkäänlaisia puolustautumisen mahdollisuuksia ja viranomaiset ovat aina oikeassa.

Ajatus poliisivaltiosta on hyvin lähellä, ainakin nuorten muslimien kannalta asiaa katsottaessa.

Tekijät pöllyttävät myös muslimikulttuurin omia ennakkoluuloja ja naisia koskevaa mielivaltaa. Jos tytär seurustelee ei-muslimin kanssa, joka on vielä musta, tämä isän mielestä silkkaa mustaa roskaväkeä, vaikka olisi valmis lääkäri. Myös isien valta naittaa tyttäret lähtömaan miehille vastoin näiden tahtoa, ei juuri jätä tulkinnanvaraa.

Ei siis kumma, jos nuoret radikalisoituvat. Mielivaltaa on tarjoilla sekä kotona että ympäröivässä yhteiskunnassa. Jokainen poika on hakattu useita kertoja koulussa ja tätä pidetään aivan normaalina.

Katsottuani kerrassaan loistavat neljä tuntia toden tuntuista kuvausta, on ainakin helpompi uskoa että nuoret muslimit väittävät sodan Irakia vastaan olevan sotaa islamia vastaan.

Jos he kokevat näin, edessä on vielä paljon ikävää dramatiikkaa.

Onko tämä kaunista?

2008-03-27T14:17:00.000-07:00

Tulipa pari viikkoa sitten postissa Kämp Gallerian upea esite. Lähes kaikki tuotteet olivat sitä hintaluokkaa, johon free-toimittajalla ei ole mitään pääsyä. Ehkä entisillä, Kauppalehden palkoilla olisi ollut, mutta nyt ei tarvitse edes unta nähdä.

Ei tämä vielä mitään. Sehän on vain sitä, etteivät onnen lahjat tässä elämässä tasaisesti jakaudu.

Jäin hölmistyneenä tujottamaan Marimekon ilmoitusta, joka oli kaunis ja pelkistetty kuten aina ennenkin. Ehkä en ennen ole huomannut, miten laihoja malleja he käyttävät, mutta nyt malli oli ehdottomasti anorektikko.

Onko nykyinen kauneusihanne todella tämä? Hirvittävän laiha, lähes nälkiintynyt nuori nainen, joka on aivan rajalla joutua hoitoon syömishäiriönsä takia. Kun vielä muistetaan, että kamera lisää sekä valokuvaan että televisioon noin kymmenen ekstrakiloa, voi vain kuvitella, miten laiha malli todellisuudessa on. Sanoisin että suorastaan surkea.

Myös Henkan ja Maukan (H&M) televisiomainosten mallit ovat niin laihoja, ettei käsivarren lihaksia juuri erota. Onhan sekin yksi tapa pitää itseään hienoissa mitoissa. Ei tarvita avuksi henkilökohtaista valmentajaa, eikä tarvitse viettää joka päivä kahta tuntia salilla kuten Madonna tekee. Eittämättä hän on kaunis viisikymppinen, mutta hänellä on sentään lihaksia.

Ei siitä kovin kauan ole kun jossain muotinäytöksissä - tosin ei Suomessa - alettiin vaatia ns. normaalimman näköisiä malleja, jotteivät syömishäiriöt yhä leviäisi nuorten keskuudessa.
Lyhyeksi taisi sekin pyrkimys ajallisesti jäädä, ainakaan meillä se ei suuremmin näy.

Löysin pari talvea sitten kirjahyllystäni jumppakirjan, joka oli tehty 1980-luvulla. Siinä liikkeitä esitteli nuori jumppari, joka oli oikein hyvän näköinen. Hänessä oli kuitenkin nykyihanteisiin suhteutettuna paha vika: ainakin 5-6 kiloa liikaa.

Kirja on oiva esimerkki kauneusihanteiden muutoksesta ja siitä, miten kipeä ihanteemme tänään on. Ei siinä jumpparissa silloin mitään vikaa ollut, mutta nyt häntä ei laskettaisi edes studion ovesta sisään, veikkaan,

Hyvän kasvatuksen kirouksia

2008-03-27T14:03:00.000-07:00

Lohdutuin kohtuullisesti tänään lukiessani Markus Åsnäsin urputusta Kauppalehdestä. Häntäkin harmittavat nämä autoaan pysäköivät, jotka tarvitsevat ainakin puolentoista auton paikan voidakseen sijoittaa autonsa kadun varteen.

Olen tähän asti luullut, että ärtyminen tästä asiasta - ja vähän muistakin liikenteen typeryyksistä – on erityisesti naisten päänsärky. Meistä kun suuri osa on saanut hyvän kasvatuksen, johon kuuluu toisten ihmisten ottaminen huomioon aina ja mieluiten vielä ensimmäiseksi.

Kun sitten vinoparkissa tai parkkihallissa koettaa ryömiä autoonsa 25 sentin rakosesta, otsasuonet alkavat pullottaa. Varsinkin jos viereisen auton kuski on varannut itselleen reippaasti yli puoli metriä autosta ulosastumistilaa.

Parkkihallissa olin kerran jo jättänyt sapekkaan lapun yhdelle törpölle, joka oli peruuttanut autonsa vinosti omani viereen niin, että sisään pääsi vain pelkääjän puolelta. Asianomainen kuitenkin saapui ennen kuin aloitin sisään ryömimisen. Hän oli noin kolmikymppinen mies.

Minulta paloi pinna kokonaan. Kyselin vähemmän ystävällisesti, millaiseksi hän arvioi autolla ajamisen taitonsa ja kehotin opettelemaan parkkeeraamisen ahtaaseen paikkaan ennen kuin tulee seuraavan kerran kaupunkiin.

Ja eniten minua keitti – ja häntä hämmästytti syytökseni siitä - ettei hän ota lainkaan huomioon toisia ihmisiä, vaan ajattelee silkkaa itseään. Eikö ole kotona opetettu mitään, HÄH!

Tämä mies ei ole ainoa, joka on saanut minut keljuuntumaan perusteellisesti. Olipa kerran nainen, joka kehotuksestani huolimatta halusi jättää autonsa taakse noin pari metriä tyhjää. ”Jottei kukaan mahdu siihen, koska muuten hän ei saa autoaan ulos”. Uskomatonta. Näitä naisia vaan lisää, niin ei naisten maine kuljettajina tai pysäköijinä parane ikinä.

Ensin vetosin hänen naisenylpeyteensä ja lopuksi haukuin hänet ”halvatun espoolaiseksi, joilla on pellon laitaa niin paljon käytössään, ettei tarvitse opetella kaupunkilaista ajotapaa” Hän oli todellakin Espoosta. Kehotin häntä panemaan neljä keppiä pystyyn ja opettelemaan siinä parkeerauksen kunnolla ennen kuin seuraavan kerran tulee oikeaan kaupunkiin.

Muutenkin olen huomannut että monet törpöt ajavat isoilla autoilla kovaa, eivätkä osaa pysäköidä kuten kaupungissa pitää.

Mikähän heidät saisi opettelemaan?

Toimisikohan mieskuljettajille naisten pilkkanauru siitä, etteivät osaa edes autoaan käsitellä. Eivätkös miehet ole aika arkoja naisten naurulle?

Vai ruvettaisiinko kirjoittelemaan lappuja tuulilaseihin: Opettelepa ensin pysäköimään ennen kuin seuraavan kerran tulet Helsingin keskustaan.

Sitku-elämästä nytku-elämään

2008-03-11T09:32:00.000-07:00

Olin vähän yli viikko sitten kylässä paikassa, jonka emännältä opin suuren viisauden.

Aika moni elää elämäänsä niin, että teen sen ja sen asian sitten kun on aikaa.

Kutsun ne ihmiset kylään, opettelen laittamaan sitä ruokaa, hankin itselleni uuden harrastuksen sitten kun ei ole niin kiire kuin viime aikoina, sitten kun päivä on pitempi, sitten kun pitkittynyt flunssa on ohi, sitten kun olen tai olemme molemmat eläkkeellä.

Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään mieltä lykätä sellaisia asioita, jotka oikeasti voi tehdä. Kysehän on vain viitseliäisyydestä.

Voin kutsua tuon ihmisen meille kylään, kun aina on ollut niin mukava jutella, mutta myös liian vähän aikaa.

Opettelen laittamaan sen ruokalajin kunnolla, eihän se vaadi kuin muutaman kunnon kokeilukerran.

Lopetan sitku-elämän ja siirryn nytku-elämään.

En tiedä, oliko häneltä kuollut joku, jonka kanssa asiat olivat jääneet sitku-vaiheeseen. Saman tuottaa myös krooninen sairaus. Jos toinen ihminen on henkisesti tai ruumiillisesti poissa, tilaisuuksia ei enää saa takaisin.

Hieman samansuuntainen oli toinen silmiini osunut kommentti, joka koski syntymäpäivien viettoa.

Kun tulee tiettyyn ikään, ehkäpä jonnekin 50-60 –vuoden tienoille, jolloin tuttuja jo alkaa kuolla, syntymäpäivän merkitys kasvaa suuresti.

Syntymäpäiviä pitää viettää niin kauan kuin niitä voi viettää.

Ei haittaa, vaikka joutuu kutsumaan ystävät omakustannushintaan kansalaispäivällisille tuttuun ravintolaan tai baariin.

Eikä se mitään, vaikka ystävät kutsuu kotiin, jota ei ole remontoitu viimeisen päälle.

Eikä sekään mitään, vaikkei suursiivousta ole ehditty/jaksettu tehdä.

Tärkeintähän on saada ystävät yhteen juhlimaan sitä, että taasen ompi yksi vuosi mennyt ja tässä olemme vielä kaikki.

Eikö tällainen toiminta ole parhaimmillaan sitä mitä sanotaan Carpe diem – ajatteluksi.

Tartu hetkeen - niin kauan kuin vielä voit!

Hämmästyttävän vähärahaista väkeä

2008-03-09T12:25:00.000-07:00

Olin eilen lauantaina vähän yli tunnin seisoksimassa Yhteysvastuun liivi päällä Eino Leinonkadun Valintatalon edessä.

Johan oli opettavaista.
Mitä kaikkea opin?

* Ikä ei kerro mitään ihmisen anteliaisuudesta.
* Nuoret antavat roposensa siinä kuin vanhatkin.
* Naiset ovat helläsydämisempiä kuin miehet, mutta se ei kai liene uutinen.
* Kärttyisimpiä olemme me ikääntyvät naiset.

Opin myös keräämisen tekniikkaa. Ei kannata puhutella ihmisiä kauempaa kuin YHDEN metrin päästä. Jos yrittää kauempaa, asianomainen kaartaa tyylikkäästi kauemmas.

Mutta menepä toisen eteen, hymyile säteilevästi samalla kun katsot silmiin ja sanot: Yhteisvastuukeräyksestä, päivää. Pitää olla tosi kovaluontoinen, jos ei ala kaivella taskujaan.

Sain kokoon vähän yli tunnin aikana toistasataa euroa. Suurin kunnia kuuluu kuitenkin pitkälle, noin neljävitoselle miehelle, joka kantoi lukuisia kukkapaketteja (Naisten päivä, otaksun) ja työnsi keräyslippaan kolosta sisään viisikymppisen.

Häkellyin niin, että pidin hänelle taatusti parhaan esitykseni keräyksen kohteista. Ei seonneet sanat, eikä maiden nimet.

Kiintoisinta keräämisessä oli kuitenkin käteisen rahan puute.
”Ei ole nyt yhtään rahaa mukana”. ”Ei sattunut lähtiessä lompakko mukaan”. ”Ei ole kolikkoja mukana”. Ja niin edelleen.

Ihmiset menevät tosiaankin kauppaan vain kortin kanssa, oli se pakko uskoa.

Moni myös huijasi, mutta sehän on heidän asiansa.

Kun itse en ole lahjoitusmielellä tapaan sanoa, että voi, voi kun olen jo lahjoittanut. Se toimii aina, mutta aika harva sitä Yhteisvastuulle käytti.

Konstissa on vain yksi vika: jos ei ole oikeasti lahjoittanut, tulee huono omatunto.

Se taas ei kerääjää haittaa, se on vain minun kipuni.

Fundamentalismi ei kuulu uskontoon, vaan ihmisyyteen

2008-03-08T15:45:00.000-08:00

Toimittajakollega Olli Valtonen todisti vuosia sitten, miten mainio toimittajan ammatti on.

Saa tavata fiksuja ihmisiä, jotka parin tunnin haastattelun aikana kertovat elämänsä parhaimmat löydöt. Niistä sitten kirjoitetaan juttu ja samalla itse opitaan samat asiat, ja vielä perusteellisemmin kuin lukijat, koska juttuun ei koskaan mahdu kaikki mitä haastateltava kertoo.

Allekirjoitin tämän taas kerran kun juonsin viime viikolla ”Yhteinen fundamentalismi” –seminaaria. Sen oli järjestänyt Suomen ekumeenisen neuvoston eettinen jaosto. Tällä kertaa en tehnyt tilaisuudesta juttua, mutta juontaja joutuu kuuntelemaan kaiken erittäin huolella, ettei itse tipu kärryiltä, oli keskustelun tai esitelmien taso miten korkea tahansa.

Itselleni seminaarin kiinnostavinta antia oli päästä ymmärtämään fundamentalismi nykyisin käsittein, jolloin ei pyritä vain yhteen, kaiken kattavaan määritelmään, vaan luetellaan erinäisiä tekijöitä, joista ainakin osan pitää olla samaan aikaan voimassa, jotta voitaisiin puhua fundamentalismista.

Fundamentalismi pilaa aatteen kuin aatteen

Toinen tärkeä oivallus on, ettei fundamentalismi ole uskontoon liittyvä asia, vaan sitä esiintyy yhtä lailla erilaisten ideologioiden ja aatteiden kannattajissa. Poliittiset puolueet ovat hyvä esimerkki, tai vaikkapa entisen Neuvostoliiton ideologinen kehitys, jossa fundamentalismi tuhosi alun perin kauniin ja idealistisen filosofian.

Uskontotieteestä väitellyt, nykyisin Kirkon tutkimuskeskuksessa tutkijana toimiva Kimmo Ketola esitti fundamentalismille useita tunnusmerkistöjä. Kuvauksensa saivat sen tyypilliset piirteet, strategiat suhtautumisessa ulkomaailmaan, organisoitumisen tapa ja fundamentalismiin liittyvät väärinkäsitykset.

Erittäin kiinnostava oli Ketolan tekemä vertailu fundamentalistisen ja liberalististen uskonnollisten näkemysten kesken. Sen tärkein anti on, että kumpaakin ajattelua on ollut olemassa koko kristinuskon olemassaolon ajan.

Jo Augustinus ja monet kristilliset mystikot ajattelivat kuten tämän päivän liberaalit: ihmisen tieto Jumalasta on vajavaista. Sen sijaan Raamatun teksteistä suoran totuuden heti löytävät eivät hekään ole asiaa ensimmäisinä 1800-luvulla keksineet.

Minusta erityisen kiehtovaa Ketolan jaotuksessa oli, että liberaalin näkemyksen mukaan usko on henkilökohtainen ja yksilöllinen asia ja fundamentalistisen näkemyksen mukaan yhteisöllinen ja julkinen asia.

Jo Suomeen 1700-luvulla saapuneessa pietismissä painotus oli yksilön omassa vastuussa pelastuksestaan, mutta samaan aikaan edellytettiin että koko kyläkunta tuli herätykseen.

Ja eivätkö suomalaiset laestadiolaisuus ja varhaisempi herännäisyys ole olleet mitä suurimmassa määrin yhteisöllisiä uskon harjoittamisen muotoja?

Fundamentalismiin liittyviä määritteitä.

Fundamentalismille on tyypillistä:

1. F. on reaktiivista. Se kokee oman tradition olevan uhan alla ja uhka nousee sekulaarista kulttuurista (Vaara ei ole sulautuminen toisiin uskonnollisiin traditioihin)
2. F. on selektiivistä. Se kokee että oman tradition tietyt, luovuttamattomat (eivät kaikki) elementit ovat uhan alla.
3. Moraali on dualistista: oikea/väärä, valo/pimeys jne.
4. Kirjoitukset ovat kirjaimellisesti tosia, absoluuttisia, erehtymättömiä
5. Maailmankuvaa tulkitaan kosmisen taistelun näkökulmasta, milleniasmi ja messianismi

Organisatorisesti fundamentalismia luonnehtii:

1. ”Valitut”, pelastetut jäsenet. Muut ovat huonompia, mistä kertovat jo nimityksetkin ”tapauskovaiset”, ”nimikristityt”
2. Jyrkät rajat ja erottautuminen muista
3. Autoritäärisyys ja karismaattinen johtajuus. Vaikeus käsitellä sisäisiä ristiriitoja, josta helposti seuraa hajaantumista
4. Tiukat käyttäytymistä säätelevät normit, pukeutuminen, sosiaalinen elämä, parin valinta.
Ovat identiteetin tunnuksia

Fundamentalismin strategiat suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan:

1. Maailman valloittaminen. Pyritään ottamaan yhteiskunnan rakenteet haltuun ja tekemään oma vallankumous. Esimerkkinä Al-Quaida, joka pyrkii tekemään uskonnollisen kumouksen yhteiskunnassa. Ulospäin suuntautuva aggressio tyypillistä.

2. Maailman muuttaminen. Pyrkii vaikuttamaan sisältäpäin yhteiskunnan rakenteisiin ja ottamaan ne haltuun. Syntyy kulttuurisotia (Bible Beltin evakelikaalit ja kreationismi< >evoluutio, abortti)

3.Maailman luominen, oma sosiaalinen todellisuus, luodaan hengellisen elämän keitaita keskelle maailmaa ja pyritään sieltä lähetystyöhön, esim. Hare Krishna -yhteisöt

4. Maailman kieltäminen. Kasvatetaan lapset oman näkemyksen mukaisesti ja pysyttäydytään muista erillään

Fundamentalismiin liittyy väärinkäsityksiä

Seuraavat väittämät liitetään usein fundamentalismiin, mutta ne eivät pidä paikkaansa ja on siksi syytä korjata.

1. F. on välttämättä väkivaltaista
2. F. ei ole aidosti uskonnollinen ilmiö. Al-Quaida ym. ovat kyllä uskonnollisesti motivoituja. Niistä voidaan kuitenkin kysyä, ovatko ne oikeaa islamia tai oikeaa islamin tulkintaa.
3. F. on uskontoa aidoimmillaan. (Sam Harris : Uskonnon loppu) Ei ole totta, koska usko on paljon muutakin, kyse on tulkinnasta.

Koko päivän anti sisälsi vielä runsaasti muuta asiaa, mutta se saa jäädä toiseen kertaan.

Kirkollista vaalimatematiikkaa

2008-02-11T13:11:00.000-08:00

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaalien ääntenlasku on niin monimutkaista puuhaa, että se hoidetaan vain tuomiokapitulissa.

Herää eittämättä kysymys, miksi kirkolliset vaalit ovat niin monimutkaisia, ettei niiden ääntenlaskua voi suorittaa tavallinen luottamushenkilö- tai pappisjoukko?

Muuan syy on vaalien välillisyys.

Kun seurakuntien jäsenet äänestävät joka neljäs vuosi pidettävissä seurakunta- ja kirkkoneuvostojen vaaleissa kaikki äänet ovat tasa-arvoisia. Kukin ehdokas saa yhtä monta ääntä kuin on hänellä on äänestäjiä.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa äänestäjiä ovat vain seurakunta- ja kirkkoneuvostojen jäsenet sekä yhteisten kirkkovaltuustojen jäsenet. Luku jää Helsingin hiippakunnassakin reilusti alle tuhannen.

Kaikissa vaaleissa valittujen edustajien lopullinen järjestys syntyy Victor d’Hondtin (1841-190) laatiman laskutavan mukaan. Tulos saadaan aikaan niin, että kunkin ehdokaslistan kokonaisäänimäärä jaetaan luvuilla 1, 2, 3, jne. Näitä osamääriä kutsutaan vertausluvuiksi. Osamäärät asetetaan paremmuusjärjestykseen ja saadusta listasta erotetaan niin monta korkeinta vertauslukua, että paikkamäärä saadaan täytetyksi.

Kirkolliskokouksessa Helsingin hiippakunnalla on kahdeksan maallikkoedustajan paikkaa ja hiippakuntavaltuustoon valitaan 14 maallikkoa. Näistä paikoista äänestettiin maanantai-iltana.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit eroavat seurakuntavaaleista siinä, että äänestäjien äänet eivät olekaan tasa-arvoisia, vaan äänen ”painoarvo” riippuu äänestäjän seurakunnan väkiluvusta.

Esimerkiksi Helsingissä Malmin seurakuntalaisten äänet ovat noin kolme kertaa painavampia kuin töölöläisten. On olemassa luku 1, joka vastaa tiettyä seurakuntaan kuuluvien määrää ja sen mukaan lasketaan kunkin seurakunnan luottamushenkilön äänen painoarvo. Tämä luku voi myös jäädä alle yhden.

Eipä siis ihme, että vaalien ääntenlasku kestää ja vaatii tosi ammattilaiset onnistuakseen.

Miksi näissä vaaleissa on käytössä ikiaikaiselta tuntuva äänten eriarvoisuus? Ihan kuin siihen aikaan, jolloin isännän äänen painoarvo riippui maaomaisuuden määrästä.

En tunne asian taustaa, mutta ounastelen, että osasyy on ainakin se, ettei kirkko- ja seurakuntaneuvostoissa ole lineaarista suhdetta seurakunnan jäsenmäärän ja luottamushenkilöiden määrän välillä. Isoissa seurakunnissa on suhteessa vähemmän luottamushenkilöitä kuin pienissä. Tämä siksi, että pienissäkin seurakunnissa pitää eri näkökantojen päästä esille.

Niinpä sitten on kehitetty malli, jossa lineaarisuuden puutetta kompensoidaan äänimäärien painokertoimilla. En takaa, että tämä on oikea selitys, mutta suuntaa antava se luultavasti on.

Täysin oikeudenmukaista mallia tuskin koskaan voidaan luoda, mutta kannattaa yrittää. Uudella kirkolliskokouksella on täydet valtuudet tehdä aloitteita kunhan ne vain pysyvät kirkon lainsäädännön asettamien rajojen puitteissa.

Vaalityö on vaikeaa

2008-02-10T07:32:00.000-08:00

En olisi uskonut, miten vaikealta tuntuu itsensä puffaaminen. Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit ovat aivan ovella, enkä ole lähettänyt yhtään kirjettä tai sähköpostia mahdollisille äänestäjille.

Toivon vain, että mahdollisimman moni olisi käynyt nettisivuilla katsomassa ns. laajennettua esittelyä. Painettuun esitteeseen mahtuu varsin rajallinen määrä asiaa. Tämä blogi on myös väylä tutustua ajatteluuni. Tietysti vain niille, jotka jaksavat lukea tekstejäni.

Vaalityön aktiivisuudessa näkyy sukupolvien ero. Kun nykymaailmassa on oltava valmis kertomaan itsestään kaikenlaista, se on erityisen vaikeaa meille, jotka on opetettu olemaan kehumatta itseään. Meille sanottiin – tai ainakin annettiin ymmärtää – että ihmisen tekemiset puhuvat puolestaan. Tietoa on siis tarjolla, mutta sitä ei kärsi tyrkyttää kenellekään.

Nykymaailman huimassa informaatiovirrassa pitäisi olla tarmokkaampi. Ei saisi luottaa siihen, että ihmiset tietävät ja tuntevat. Oikeasti emme tiedä toisistamme kovinkaan paljon, jollei taustalla ole vanhaa tuttavuutta.

Mitä tärkeämmiksi erilaiset verkostot tulevat, sen hankalampaa on niillä, jotka eivät verkostoihin kuulu. Verkostoja on ollut maailman sivu, mutta netti muuttaa niiden luonnetta. Ei turhaan puhuta sosiaalisesta mediasta, jolla tarkoitetaan netissä toimivaa yhteisöä. Sen jäsenet tuottavat itse sisältönsä tai ainakin jakavat sen.

Pitkään mietittyäni liityin itse Facebookiin - vaalityötä se ei tosin edistä - ja se on saanut minut syviin mietteisiin. Facebookin sisältä löytyy mitä ällistyttävimpiä ryhmiä. Esimerkiksi vanhan (keskiajasta noin vuoteen 1750 sävelletty, mm. barokkimusiikki) musiikin harrastajille on ryhmiä vaikka kuinka monta.

On suorastaan liikuttavaa lukea serbialaisen nuoren barokkimusiikin harrastajan kommentti. Hänelle nettiyhteisö on mahdollisuus vihdoin löytää samoista asioista kiinnostuneita ja orpo harrastaja ei ole enää yksin.

Facebookissa on myös erilaisia teologisia ryhmiä, herättäjäjuhlat, yhteisvastuukeräys, kirkolliskokousvaalit ja niin edelleen. Sinne voi rakentaa oman keskustelupiirin tai liittyä jo valmiisiin ryhmiin.

Miten hieno mahdollisuus tämä on yksinäisille ihmisille, joiden on vaikea löytää kavereita joko oman arkuutensa takia tai siksi että ihmisten ilmoille pääsy on vaikeaa. Suomalaissa ryhmissä pärjää äidinkielellä, mutta mm. vanhan musiikin ryhmien pääkieli näyttää olevan englanti.

Facebookin hyvä puoli on, ettei sen sisältöjä pääse kurkkimaan, jollei liity jäseneksi. Se taas merkitsee, että puskista ampumista ei juuri kannata harrastaa.

Kristillisyyttä laidasta toiseen

2008-02-03T13:27:00.000-08:00

Mennyt viikonloppu oli harvinaisen tapahtumapitoinen. Hauskinta oli, että siihen mahtui tavallisen sunnuntaimessun lisäksi pala NMKY:n johtajuusseminaaria ja runsaasti Tuomasmessua. Eikä viikonloppu olisi täydellinen, jos Yhteisvastuukeräyksen käynnistyminen jäisi pois.

Ja kaiken viimeistelee kunnon madekeitto.

Asiatasolla kiintoisimpia olivat johtajuusseminaari ja Tuomasmessun tulevat muutokset.

Myös molemmat messut Töölön ja Agricolan kirkoissa olivat mietittyjä ja hyvin toteutettuja.

Johtajuusseminaari toi mieleeni yhden elämäni parhaista opintomatkoista kesällä 2002. Pääsin silloin perehtymään amerikkalaistyyppisen evankelikaalisuuden laajaan kirjoon. Kahdeksan päivän konferenssin järjesti Campus Crusade for Christ – järjestön Euroopan alue Birminghamissa Englannissa.

Se oli suomalaisen herännäisyyden keskuudesta liikkeelle lähteneelle hyvin hyödyllinen ja todella kiinnostava matka. Kahdeksaan päivään mahtui paljon asiaa ja ennen kaikkea opin, miten monenlaisia korostuksia siinäkin sfäärissä on.

Johtajuusseminaarin kouluttajajoukossa ei ollut monta minulle tuttua nimeä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että paikalle kokoontuivat herätyshenkiset kristityt, joista melkoinen osa ilmeisesti kuului ns, vapaisiin suuntiin ja oli muuten niitä lähellä. Oman kanavani osallistujat olivat vallan mukavia ja keskustelevaisia ihmisiä, joiden kanssa pohdimme, mitä medioita uskovaisen olisi syytä seurata, jotta tietäisi, missä maailma menee.

Aavistelin ensin, että näin täyteen mahdutettu viikonloppu vie kaikki voimat, mutta eipä vienytkään. Puuhailu Herramme vainiolla virkistää kummasti.

Tuomasmessulla on hyvin alustavia virityksiä, joiden mukaan Agricolan kirkkoon keskittyisivät Tuomasmessu, Helsinki Missio ja Tuomiokirkkoseurakunnan nuorisotyö. Lisänä joukossa olisivat varmaankin mm. anglikaanit ja vanhan jumalanpalveluskaavan rakastajat.

Perusajatus on saada koko kiinteistö huomattavasti nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Se on lämpimästi kannatettava idea. Jos kaikki menee kaavailujen mukaan, siirtymä tapahtuu vajaan vuoden päästä.

Ja kauniiksi lopuksi: Mitä olisi sydäntalvi ilman madekeittoa?

Vaikken voikaan suurustaa keittoani kunnon kermalla tai Koskelaskijalla, aika hyvä versio syntyy myös kaurakerman ja vehnäjauhosuuruksen avulla.

Kun ratti ei vaan käänny

2008-01-25T12:52:00.000-08:00

Mitä isompi auto, sen enemmän siinä ilmenee kummallisia teknisiä ongelmia.

Vilkku ei toimi, ratti ei käänny ja jarrutkin ovat kumman hitaat.

Erityisen outo on tämä rattiongelma. Sitä ilmenee erityisesti kapeilla kaduilla, joita Helsingin Töölössä riittää. Kun vastakkain osuvat Iso Auto ja (naisen kuljettama) pieni ranskalainen, Ison ratti jotenkin jäätyy.

Kieltämättä katu on usein liian kapea kahdelle autolle, kun toinen laita on täynnä pysäköityjä autoja. Toisella reunalla on useimmiten kuitenkin suhteellisen matalareunainen jalkakäytävä.

Arkisessa ajossa vastakkain osumiset selvitetään niin, että pysäköintirivin suuntaisesti ajava hidastaa ja vastaantulija ajaa toisen pyörän jalkakäytävälle. Lyhyt tervehdys ja taas matka jatkuu.

Mutta kun Iso Auto tulee pientä vastaan, se ajaa kohti, koska sen ratti on mitä ilmeisimmin jumittunut. Muutenhan ei voi selittää sitä, että äkkiä autot seisovat puolen metrin päässä toisistaan ja lamput vain mulkoilevat toisiaan. Kovin usein Isossa Autossa istuu keski-ikäinen tai ehkä nuorempikin mieskuljettaja. Hän suuttuu, alkaa kiroilla ja vilkuttaa valoja. Hänellä on hirveitä vaikeuksia ohjata autonsa jalkakäytävälle, eikä hän osaa sitä muuten kertoa.

Joskus Ison Auton kuljettaja jopa viittoo pientä autoa peruuttamaan johonkin parkkikoloon, jotta hän pääsee ohi. Ison Auton kuljettaja on silloin kyllä unohtanut että molemmat autot ajavat kadulla eivätkä metsäautotiellä. Siellähän sivuuttaminen on mahdollista vain levikkeiden kohdalla ja niille joutuu joskus peruuttamaan pitkiäkin matkoja.

Jos muillekin pienten autojen kuljettajille on käynyt kuin minulle, annan heille hyvän neuvon.

Ison Auton ratin jäykkyys sulaa kumman nopeasti kun pienen auton kuljettaja ensin levittelee käsiään, sitten panee ne ristiin rinnan päälle ja viimeksi nojaa rauhallisesti selkänojaan.

Tämä viestii Isolle Autolle, että aikaahan on vaikka huomiseen asti. Onneksi ikkunat ovat talviaikaan kiinni ja olen niin huono lukemaan huulilta, etten tiedä, mitä mieskuljettajat sanovat.

Mitään kaunista se ei ainakaan ole. Mutta jonkunhan on parannettava heidän autojensa rattiongelma… eikö?

Uskonnollisuus Gaussin käyrällä

2008-01-22T22:18:00.000-08:00

Tunnen henkilökohtaisesti yhden sellaisen henkilön, joka on aidosti uskonnoton. Maanantai-illan Voimalassa oli mukana kansanedustaja Rosa Meriläinen, josta syntyi aidosti uskonnottoman vaikutelma. Ainoa epäilyni liittyi siihen, että Meriläinen suhtautui tunteella siihen, ettei uskonnottomia kohdella tasa-arvoisesti kouluissa.

Aidosti uskonnoton ihminen suhtautuu uskonnon ilmenemismuotoihin neutraalisti. Hän ei ole uskonnon puolesta eikä vastaan kuten suurin osa ihmisistä. Keskustelu tällaisen henkilön kanssa on oikein virkistävää, koska hän näkee sellaiset asiat, joille itse on aika sokea.

Minusta aito uskonnottomuus on oikeasti kiintoisaa. Se antaa myös tukea ikiomalle teorialleni siitä, että ihmisen uskonnollisuus on lahjakkuuden laji ja jakautuu väestössä Gaussin käyrän mukaan. Toisessa päässä ovat täysin uskonnottomat ja toisessa uskonnolliset ”nerot”, jotka luovat uutta kuten Jeesus, Muhammed, Gautama Budha ja Gandhi.

Suurin osa ihmisistä sijoittuu näiden ääripäitten väliin. Otaksun, että yhteiskunnallinen uskonnollisuus riippuu aika paljon siitä, millainen on yleinen ilmapiiri. Islamilaisissa maissa eletään vaihetta, jossa kaikkien kuuluu olla uskonnollisia. Ja niin he ovat - tai ainakin näyttävät olevansa.

Jotain samanlaista oli Suomessakin vielä 1800-luvulla. Kunnon ihminen kävi kirkossa, pyhitti lepopäivän, kunnioitti vanhempiaan ja vältteli kiroilemista. Kun uskonnonvapaus tuli voimaan vuonna 1923 alkoi hiljainen kehitys kohti uskonnon yksityistymistä.

Ihmisten ”uskonnollisen lahjakkuuden” määrä voi edelleen olla samanlainen kuin yli sata vuotta sitten, mutta näkyvä uskonnollisuus ei enää kuulu hyvän ihmisen piirteisiin. Kun aiemmin monet joutuivat esittämään uskonnollisempaa kuin olivat, enää ei tarvitse. Pahimmoillaan on esitettävä vähemmän uskonnollista kuin oikeasti olisi.

Nyt ollaan jo kauan oltu siinä vaiheessa, että kirkossakäynti on enemmän outoa kuin tavallista. Samoin kiinnostus uskonnollisiin asioihin viittaa herkästi siihen, että asianomaisen elämä sujuu huonosti. Nykymaailmassa siivo ihminen ei juuri uskonnosta puhele.

Kuten Rosa Meriläinen Voimalssa sanoi (muistini mukaan) uskonnon julkinen esilläpito mm. valtiollisina jumalanpalveluksina tuntuu sopimattomalta.

Jo vuosia sitten väitettiin että ihmiset kertovat helpommin omista seksuaalisista mieltymyksistään kuin suhteestaan Jumalaan. Uskonto on siis sopimattomampi puheenaihe kuin sänkykamariasiat.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, millainen perhetausta Rosa Meriläisellä on. Hän on lapsesta saakka ollut ateisti, jolloin on luultavaa, että sellainen on ollut myös hänen perheensä. En usko sellaista lasta olevankaan, jolla olisi jo muutaman vuoden ikäisestä erilaiset näkemykset asioista kuin vanhemmillaan. Edellyttäen tietysti että hän elää yhdessä perheensä kanssa.

Tunnustuksellista vai humanistista opetusta?

2008-01-21T23:53:00.000-08:00

Teologisen tiedekunnan edessä näyttäisi joidenkin vuosien päästä olevan klassinen ”harakka tervatulla sillalla” –ongelma.
Kun pyrstö irtoaa, niin nokka tarttuu ja kun nokka irtoaa, pyrstö on taas kiinni tervassa.

Kerran oli aika, jolloin teologia oli kaikkien yliopisto-opintojen perusta, mutta se on kaukana takanapäin.

Nyt ollaan pääsemässä siihen, että ilmeisesti yhä useammin ryöpsähtää käyntiin keskustelu siitä, onko teologialla oikeaa asemaa yliopistossa. Tällä kertaa kissan nosti pöydälle Erkki Tuomioja, joka avautui näkemyksineen asiasta Skpsis ry:n 20-vuotisjuhlassa Helsingissä.

Jos tiedekunta pitää tiiviisti kiinni yliopistollisesta statuksestaan, sitä uhkaa vaara tulla jossain vaiheessa osaksi humanistista tutkimusta. Sinne uppoavat mukavasti nyt jo siellä oleva uskontotiede, hepreaa ja kreikkaa kielinä koskevat tutkimukset, samoin tekstikriittinen tutkimus. Kirkkohistoria on selvä tapaus eikä etiikallakaan taida olla suuria vaikeuksia mahtua humanistiseen shapluunaan. Ja varmaan systemaattinen teologiakin löytää sieltä jossain vaiheessa kotinsa, vaikka sen metodin opetettiin aikoinaan olevan varsin omaperäinen. Liekö enää?

Jos taas teologinen opetus siirrettäisiin jonkinlaisiin kirkon koulutuskeskuksiin tai pappisseminaareihin, niin ei varmaan kestäisi kauan kun sellaisia olisi ainakin kaksi, jollei sitten siinä ainoassa olisi menossa kova opillinen ja näkemyksellinen kiistely.

Siinäpä sitä sitten ollaan.

Kotimaa-lehdessä kansanedustaja Ilkka Kantola vetosi varsin perustellusti siihen, että kirkon monien työntekijöiden yliopistokoulutus tekee heistä suhteellisen maltillisia. Se taas suojelee kirkkoamme fundamentalismilta. Näin voi hyvinkin olla.

Tosin tämänkertaisen kahakan aiheuttaja, kansanedustaja Erkki Tuomioja ei pidä tätä syytä missään tapauksessa riittävänä kouluttaa kirkon työntekijöitä yliopistoissa.

Jos minua jokin asia jaksaa perusteellisesti keljuttaa, se on monien tunnettujen henkilöiden tietämättömyys esimerkiksi kirkon ja valtion suhteista tai uskonnonvapauslain sisällöstä.

Erityisesti monet vihreät ovat kunnostautuneet tietämättömyydellään.

Ei siitä kovin kauan ole kun silloinen kansanedustaja Inari Krohn paheksui yritysten maksamaa yhteisöveroa. Luulisi kansanedustajan yleissivistykseen sentään kuuluvan, että yhteisövero on kokonaisuudessaan mennyt valtiolle vuodesta 1993. Kerääjä on sitten jakanut yhä pienenevän osuuden kunnille ja murusia kirkolle. Nyt nämä murut ovat 1,67 prosenttia yhteisöveron tuotosta.

Samaan tietämättömien ryhmään päätyy Erkki Tuomiojakin. Lieventävä asianhaara lienee, että jos usko ja kirkko eivät kiinnosta, ei niitä koskevia tietojakaan tunnu tarpeelliselta päivittää. Siitä sitten seuraa mitä oudoimpia möläyksiä.

Mistähän muusta yhteiskunnan alueesta kuin kirkosta saisi yhtä huoletta tunnustaa olevansa tietämätön ja silti lausuilla reippaita mielipiteitä.

Eipä tule mieleen.

Voi kirkko parkaa

2008-01-17T09:06:00.000-08:00

Käy oikeasti sääliksi kun koko kirkkoa moititaan siitä, mitä Helsingin seurakunnat ovat UskoToivoRakkaus -kampanjassaan tehneet. Näyttää siltä, että teki kirkko tai sen osa niin tai näin, niin aina väärin päin.

Jos kirkko toimii omilla perinteisillä tavoillaan, se on väärin. Jos se kysyy ihmisiltä, mitä nämä kaipaavat, sekin on väärin. Kun saarnoissa ei uhkailla helvetillä se on väärin. Jos puhutaan vain armosta, se on väärin.

Haluaisinpa kuulla sen metakan, joka nousee jos joku tavallinen pappi alkaa julistaa kadotusta syntisille. Kauheaa! Ihan vanhanaikaista! Ei ihmisiä saa pelotella!

Alkusysäyksen enemmän ja vähemmän kettumaiselle asenteelle taisi antaa se STT:n toimittaja, joka otsikoi uutisjuttunsa kampanjainfosta ”Kirkko kosiskelee nuoria aikuisia”. Kiireisen toimittajan tapaan hän ei ehtinyt kuunnella koko tiedotustilaisuutta, vaan riensi ulos kun oli saanut kasaan tietoa sen verran kuin katsoi uutiseen riittävän. Hänen juttunsa levisi kuitenkin varsin laajalle koko maan lehdissä.

Ja sama motkotus vaan jatkuu. Ehkä on niin mukava murjoa kirkkoa.

Kun saman päivän nimissä lukee Helsingin Sanomista Suvi Aholan kirjaamia Kirsikka Moringin sanomisia ja Sana-lehden Hannu Nymanin kielteiset kommentit, alkaa markkinointitoimittajalla mitta täyttyä.

Kohderyhmää eivät ole sen enempää Hannu Nyman ja Kirsikka Moringkaan. Epäilen myös väkevästi, ettei Nymanin mainitsema ”pieni otanta nuorten aikuisten parissa” sisällä tyypillisiä kalliolaisia nuoria, jotka ovat kirkosta vieraantuneita ja perin herkästi eroavat/eronneet kirkosta.

Kirsikka Moring notkui 1960-luvun lopulla Ylioppilaitten Kristillisessä Yhdistyksessä (YKY) kuten kaikki me muutkin sen ajan kristillismieliset ja yhteiskunnallisesti aktiiviset opiskelijat. Joukko oli varsin vaikuttava ja siihen kuuluivat mm. Martti Lindqvist ja Terho Pursiainen sekä lukuisia muita, jotka ovat enemmän ja vähemmän muokanneet kirkon ja yhteiskunnan kehitystä.

En ole ainakaan painetussa mediassa nähnyt ainoatakaan kommenttia, joka olisi tullut juuri niiltä nuorilta, joita kampanjalla tavoitellaan. Ehkä heistä edes jokunen on hakeutunut sinne minne heitä kutsuttiinkin eli www.uskotoivorakkaus.fi –sivuille. Siellä on menossa monta kiinnostavaa keskustelua – ainakin pikaisesti silmäillen siltä näytti.

Tietenkin on sääli, jos määrätylle joukolle tähdätty kampanja saa joukon muita reagoimaan kielteisesti. Ehkä kommenteista saadaan kuitenkin uskoa siihen, että kannattaa tehdä niin kuin tiedetään suunnilleen oikeaksi.

Moitteilta ei koskaan näytetä välttyvän.

Maalaiskaipuuta

2008-01-15T14:07:00.000-08:00

Ei voi kuin ihailla niitä yrittäjiä, jotka pitävät auki pienen pientä kahvila Regattaa lähellä Merimelojien majaa täällä Helsingin Töölössä. Kun liki kaikki kesäpaikat panevat luukut kiinni viimeistään syyskuussa, nämä vain jaksavat yrittää.

Voisivatkohan seurakunnat kehittää jotain vastaavaa, jossa olisi ihmisiä lähes aina paikalla ja tarjolla kahvia ja parhaina aikoina makkaranpaistoakin. Regatta on tosi pieni paikka, mutta siksi niin vastustamaton. Turhasta tyylikkyydestä sitä on turha kehua, mutta omassa lajissaan se on varsin uskottava.

Ajatus punaisesta tuvasta ja perunamaasta on oikeastaan aika hauska – ainakin minun huumoriini se sopii vallan mainiosti.

Maalaiskaipuuta

2008-01-15T12:48:00.000-08:00

Uskonnottomia sorretaan?

2008-01-08T14:33:00.000-08:00

Jokelan tapahtumien yhteydessä nousi esiin sellainenkin näkemys, että kirkko kerää itselleen aiheettomia irtopisteitä rientämällä näkyvästi tukemaan hätään joutuneita ihmisiä.

Nyt nämä ajatukset ovat taas nousseet esiin, ja painopisteeksi on asettumassa uskonnottomien oikeus saada itselleen hätätilanteessa uskonnotonta tukea. Vaikuttaa siltä kuin uskonnottomuudesta olisi tulossa ideologia, joka vaatii itselleen samoja oikeuksia kuin muutkin ideologiat.

Jossain määrin samaa suhtautumista sisältää myös monena keväänä esillä ollut syvä vastenmielisyys laulaa Suvivirttä kevätjuhlassa tai joulujuhlissa Enkeli taivaan lausui näin. Kyse on ikään kuin vapaudesta elää vailla uskonnon vaikutusta.

Uskonnon vapaus on ymmärretty vapautena uskonnosta eikä vapautena harjoittaa omaa uskontoa.

Ihmisen pitää olla aika allerginen uskonnolle, jos hän ei kestä moisia kristillisen kulttuurin ilmauksia. Reilusti uskonnosta piittaamaton ihminen ei korvaansa lotkauttaisi jollekin virrelle. Antaa niiden laulaa, joita kiinnostaa.

Mitä uskonnottomien oikeuksia peräänkuuluttaville merkitsee se kristillinen arvomaailma, joka on viime aikoihin asti leimannut suomalaista yhteiskuntaa? Siitä ei kovin suurta numeroa olla tehty, koska on ihan normaalia pitää heikoista huolta, järjestää koulutus ja terveydenhuolto kaikille sekä ruokaa ja lämpöä niitä tarvitseville.

Eikö tämä ole mitä suurimmassa määrin kristillisten ihanteiden ja arvojen mukaista toimintaa? Ei asioiden sisältö ja tausta mihinkään katoa, vaikka niistä on tullut osa yhteiskunnallista arvomaailmaa. Juuret ovat kristinuskossa ja sillä siisti.

Haluavatko uskonnottomat näistäkin asioista eroon? Nehän perustuvat kristinuskoon ja heijastavat meidän Herramme armollista suhtautumista kaikkiin luotuihinsa.

Haluaisin kuitenkin tietää, mistä näin aggressiivinen uskonnon vastaisuus nousee. Onko syynä tiukka kasvatus, hankala opettaja, uhkaileva täti, kelvoton rippikoulu vai mikä? Jokin pettymys tai loukkaantuminen näin vahvan tunteen takana on.

Jos uskonto olisi yhdentekevää, se ei nostattaisi minkäänmoisia tunteita.

Joulu, joulu mennyt on

2008-01-03T01:11:00.000-08:00

On oikeastaan sääli, että joulusta tullut nykyisen kaltainen laajalla johdannolla varustettu pikajuhla.

Ensin vietetään pikkujouluja – ne jotka viettävät – sitten tehdään valmisteluja ja ostetaan lahjoja ja sitten vietetään juhlaa tarmokkaasti kaksi päivää. Ja siinä se sitten oli.

Jopa seurakuntien jouluradio toimii vain adventista tapaninpäivään. Siihen on kaksi syytä: rahaa pitäisi olla enemmän ja valtaosa ihmisistä aloittaa heti tapaninpäivän jälkeen valmistautumisen uuden vuoden viettoon. Siis hyvästi joulu.

Sitten hieman nostalgiaa.

Mitä mahtaisikaan aikoja sitten edesmennyt isäni sanoa nykymenosta? Hän kun urputti lapsilleen kaikista joulua ennakoivista asioista ja perusteli moitteitaan sillä, että juhla menee pilalle, jos sitä napsii jo etukäteen. Niinpä meillä haettiin kuusikin aattona metsästä sulamaan ja saatiin paikalleen vasta iltapäivällä. Vain iso siivous oli lupa tehdä etukäteen. Silloin kun vielä lipeäkala tehtiin kapakalasta, sen valmistaminen vaati oman aikansa ja liotus oli pakko aloittaa jo viikkoja ennen.

Eittämättä tunsin lievää haikeutta, kun heti joulun jälkeen alkoivat niin rakettimyynti kuin alennusmyynnitkin. Myös joululaulut katosivat radiosta parin päivän sisällä joulun jälkeen.

Ja sitten arkeen.

Uusi vuosi on hiljalleen kasvattanut merkitystään joulun hiljaisuuden vastapainona. Siitä on tullut iloinen riehajuhla, jota pikkupojat alkavat juhlia heti kun papatteja kaupasta vain saa. Vaikka uuden vuoden päivällä on kristillinen sisältö, Jeesuksen nimen juhla on tainnut hukkua hankeen ja rakettien paukkeeseen. Ehkä olemme matkalla hieman neuvostoliittolaistyyppiseen uuden vuoden juhlintaan, jossa riemu ja paukutus korvaavat varsinaiset pyhät.

Onko usko kiitollisuutta?

2007-09-18T12:36:00.000-07:00

Huonosta muistista ruumis kärsii: olin unohtanut kokonaan että eilen eli maanantaina oli Pisara-tekstin dead-line. Niinpä asiasta muistuttava puhelu tuli pienoisena yllätyksenä.

Reippaana uutistoimittajana kuitenkin lupasin tekstin heti huomiseksi ja onneksi se syntyi liki salamavauhtia. Sitä joudutti, että olin jo muutaman päivän herkutellut piispa Eeron ajatuksella uskosta kiitollisuutena ja kiitollisuudesta uskon muotona.

Ajatuksessa on jotain läpeensä viehättävää.

”Kiitos sinulle Jumala että saan tuntea sinut. Tai: kiitos sinulle Jumala, että olet antanut minun nähdä kaiken tämän kauniin/tavata nämä ihanat ihmiset/elää juuri nyt ja olla onnellinen”.

Kiitollisuutena ilmenevä usko ei ole suorittamista, eikä ratkaisuja, se vain on. Kiitollisuus suuntautuu uskon kohteeseen, sellainen usko ei pyydä mitään itselleen tai muille, se vain suuntaa katseensa Jumalaan.

Jos usko olisi kuin kiitollisuutta, se olisi kuin hengittämistä.

”Hyvä Jumala, minä vain katselen sinua ja hyvyyttäsi. Kiitän siitä, että saan olla tässä, eikä minun tarvitse sanoa eikä tehdä mitään”

Tällainen usko on tosi kaukana suorittavasta ja ulospäin tietoisesti esiintyvästä uskosta. Se ei myöskään kiivaile oikeasta opista tai korostuksista.

Luulen, että jos ihmiset osaisivat kutsua Jumalalle suunnattuja kiitollisia huokauksiaan uskoksi, meillä olisi tässä maassa paljon enemmän uskovaisia. Nythän moni kokee, ettei hänellä oikeita kokemuksia tai muuten riittävän vahvaa uskoa, jotta uskaltautuisi Jumalan varaan.

Eipä niitä ilmeisesti tarvitakaan. Kiitollisuus riittää.

Ristiinnaulittuja Galleria Anhavassa

2007-09-12T12:20:00.000-07:00

Kyllä Hesarilla vaikutusta on.

En muistanut, miksi, mutta muistin että täytyy mennä Anhavaan, koska näyttelyarvio oli niin kiinnostava.

Galleria Anhavassa oli Henry Vuorila-Stenbergin näyttely, jossa oli vain yhdeksän suurta työtä.

Ensiksi: lähes kaikki oli myyty. Hintataso jotain 12 000 – 16 000 euroa per teos.

Toiseksi: työt olivat melkoisen järkyttäviä = puhuttelevia.

Kolmanneksi: ne muistaa kun on kerran nähnyt.

Neljänneksi: kahdessa työssä oli mustalle pohjalle maalattu lähes musta ristiinnaulittu.

Viidenneksi: muistumat taidehistorian peruskuvastoon olivat selviä ”oppimattomallekin” kävijälle.

En ole koskaan erityisesti pitänyt Vuorila-Stenbergin töistä, mutta sehän ei merkitse etteivätkö ne voisi olla hyvin vaikuttavia.

Kummallista, miten paljon kristinusko pilkahtelee tämän päivän kulttuurissa. Se näkyy ainakin kuvataiteissa, musiikissa, runoudessa ja kirjallisuudessa. Ja tietysti teatterissa.

Vuorila-Stenbergin maalauksissa oli syvästi henkilökohtainen tuntu. Vaikka teos tarvitsee aina katsojansa, näistä töistä jäi vaikutelma tekijästä, joka on niin täysin keskittynyt kuvansa tekemiseen, ettei hän edes muista mahdollisia katsojia.

”Job” oli heti tuttu ja se onkin ollut aiemmin esillä. Luultavasti olen nähnyt siitä lehtikuvan. Tuskan ja kärsimyksen mies Job on kuvassa polvillaan, suu huutoon auenneena. Järkyttävintä ovat miehen jotenkin sulaneet piirteet. Mieleen nousivat Hiroshiman uhrit, joiden kudokset ikään kuin valuivat pois.

Lieneeköhän niin, että elämänkaaren kuljettua tiettyyn pisteeseen ihminen alkaa pohtia kärsimystä ja elämän mieltä? Kristillisessä maassa lapsuutensa viettänyt hakeutuu helposti tuttuun kuvastoon ja tuttujen kertomusten pariin. Jollei tällaista pohjaa ole, vastauksia etsitään vaikkapa filosofiasta tai muista uskonnoista.

Näyttelykirjassa Vuorila-Stenberg kertoo, miten ratkaisevaa hänelle oli nähdä Mathias Grünewaldin maalaus haudassa makaavasta ristiinnaulitusta. Kyseinen työ on puhutellut syvästi monia muitakin. Kerrotaan, että Dostojevski sai epilepsiakohtauksen katseltuaan taulua hautaan lasketusta ja runnellusta Jeesuksesta.

Jottei mieli jäisi aivan synkkyyden tilaan, sen nostamiseen on oiva lääke Kiasman nurmikolla syyskuun loppuun saakka seisova ”Janin taidetuunaamo”. Kahdessa kontissa on esillä mitä hilpeimpiä töitä, jotka on tehty parantelemalla jo olemassa olevaa taidetta. Moni toritaiteen mestarinäyte oli muuttunut melko siedettäväksi Jani Leinosen käsissä. Oli hintakin tosin noussut. Yksikään tuunattu taulu ei maksanut alle tuhannen euron.

Jani Leinonen taitaa olla loistoesimerkki luovasta ihmisestä. Hänen tai hänen kavereittensa mielikuvituksesta syntyy riemukkaan kerettiläisiä ideoita taiteen supermarketeista taiteen tuunaamoihin.

Erityisesti Leinonen rakastaa muiden suomalaisten tavoin Elovena-tyttöä. Neito saa Leinosen käsissä mitä uskomattomampia rooleja ja paljastaa samalla katsojalle, miten ihanteellinen kuva meillä taitaa Elovena-neidosta olla.

Arja Alho parka

2007-03-23T15:37:00.000-07:00

Eduskuntapaikkansa menettänyt Arja Alho oli heti vaalien jälkeen haastateltavana Ylen Ykkösaamussa, siis radiossa. Seuraavassa referoin muistinvaraisesti Alhon lausumia, mutta yritän olla mahdollisimman tarkka.

Tarkkuuteen ei sen sijaan pyrkinyt perjantai-illan A-zoomin toimittaja, joka irrotti Alhon lausumista muutaman lauseen ja sai vieraanaan olleen Maria Guzenina-Richardsonin ylimielisyyden kukoistamaan harvinaisen epämiellyttävällä tavalla.

Sääli Arja Alhoa. Hän puhui erittäin kiinnostavia, mutta asiayhteydestä poimitut pari lausetta ja niiden pohjalta täysin metsään menneet tulkinnat eivät todellakaan tehneet hänelle oikeutta. Ehkä Maria Guzeninakin joskus joutuu tilanteeseen, jossa hän törmää Arja Alhon kuvaamaan todellisuuteen. Tai sitten hän on varsinainen ihmenainen, jota vallan miehet eivät missään olosuhteissa manipuloi tai kävele hänen ylitseen.

Nyt asiaan.

Ylen Ykkösaamussa pohdittiin demareitten vaalitappion syitä ja Alho loihe lausumaan, että puolueessa näytetään suosivan nuoria ihmisiä, mielellään vielä naisia, joita kokeneiden konkareiden on helppo hallita – ja ehkä myös manipuloida. Tällaiset nuoret ovat vaarattomampia kuin kokeneet kilpakumppanit, joiden putoaminen ei valtaapitäviä suuremmin sureta.

Alho mainitsi nuorten naisten lisäksi myös lahjakkaan nuoren miehen, joka tosin sai selviytyä omassa varassaan. Hän olisi tarvinnut puolueen tukea onnistuakseen vaaleissa. Häntä ei tuettu, jottei hänestä tulisi uhkaa.

Realistina Alho myös totesi, että hänen kritiikkinsä voidaan tietenkin kuitata pettymyksen tuomana katkeruutena. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin huolissaan siitä, etteivät asiat pääse muuttumaan kun valta pysyy samoilla henkilöillä liian kauan.

Toisinajattelevat konkarit olisivat ilmeisesti parempia linjan korjaajia kuin nuoret, jotka helposti kuvittelevat muuttavansa asiat pelkän nuoruuden voimalla. Sehän harvoin onnistuu, kun joudutaan todellisiin tilanteisiin. Puheet ovat asia erikseen.

Aina on löydettävä syyllinen

2007-02-27T13:42:00.000-08:00

Suomesta on tulossa vaarallinen maa. Täällä voi joutua kovaan vastuuseen sellaisestakin, jota ennen pidettiin ennakoimattomana onnettomuutena. Hyviä esimerkkitapauksia ovat Konginkankaan bussiturma ja Kuopiossa sattunut onnettomuus, jossa mies kuoli kun talon katolta putosi jäätä hänen päälleen.

Bussikuski haastettiin oikeuteen ja häntä rangaistiin varsin tuntuvasti. Ikään kuin niin monen nuoren kuolemaan johtanut onnettomuus ei vainoaisi häntä loppuelämän ajan. Tai hän olisi tehnyt sen tahallaan. Kuopion tapauksesta kehitetään ennakkotapausta siitä, voidaanko taloyhtiön hallitus ja erityisesti puheenjohtaja vaatia vastuuseen siitä, että katolla ollut lumi lähtee yllättäen liikkeelle.

Arkijärki sanoo, etteivät taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja tai muutkaan jäsenet voi viettää aikaansa talon katolla valvomassa, koska lämpötila muuttuu niin, että jäätä irtoaa. Voisi tulla viluisen aika pitkäksi ja tuskinpa olisi enää hallituksiin halukkaita. Jo pelkkä vastuuseen vetäminen asiasta, jota ei voi ennakoida, tuottaa täyden katastrofin taloyhtiössä.

Mitä varten taloyhtiöllä on vastuuvakuutukset? Onko aina löydettävä ihminen, joka vedetään vastuuseen? Mihin me olemme menossa?

Olen vuosia seurannut huolestuneena Suomen muuttumista yhä amerikkalaisemmaksi yhteiskunnaksi. Erityisesti se näkyy juristien arvon ja tarpeen kasvuna. Ja tietysti heidän palkkioittensa nousuna.

Missä muussa ammatissa voi opetella asioita hintaan 300 euroa tunti?

Harvalla keskituloisella on mitään mahdollisuuksia palkata juristia avukseen, jos joutuu riitoihin jonkun kanssa. Kun laskut ovat helposti tuhansia tai peräti kymmeniätuhansia euroaja, vaihtoehdot taitavat olla vähissä: joko antaa kaikkien vääryyksien osua ja toivoa, ettei niitä tule enempää tai sitten rukoilla joka ilta, että Luoja varjelee kaikilta sellaisilta tilanteilta, joissa tarvittaisiin juristia.

Tarve etsiä syyllisiä tilanteissa, joita on maailman sivu pidetty ennakoimattomina onnettomuuksina, kertoo muustakin kuin juristien vallan kohtuuttomasta kasvusta. Olemme tainneet elää liian kauan maailmassa, jossa asiat ovat hallittavissa. Siksipä kun sattuu onnettomuus, sille on syyllinen jossain. Tämä pitää vain osoittaa syylliseksi.

Mistä löytyy syyllinen, jos joku mielenvikainen turmelee syyttömän ihmisen maineen, ennen kuin paljastuu sairaaksi? Kuka tai mikä on syyssä, jos vesi Suomenlahdessa nousee sopivan myrskyn seurauksena kaksi metriä ja uittaa niin Lauttasaaren kuin Marjaniemenkin? Onko vika paikallisten seurakuntien vai peräti seurakuntayhtymän, kun eivät ole pitäneet yllä riittävän hyviä suhteita ylöspäin? Niin kai luonnon onnettomuudet pitäisi ehkäistä - vai mitä?

Suden vuosi – kahdesta kulmasta

2007-02-05T08:22:00.000-08:00

On todella kiinnostavaa lukea kriitikoiden arvioita vasta nähdystä elokuvasta.

Tunnustan heti, että käyn aivan liian harvoin leffassa. Nyt kuitenkin tulin puolivahingossa nähneeksi Olli Saarelan ohjaaman Suden vuoden, joka perustuu Virpi Hämeen-Anttilan kirjaan.

Suomen Kuvalehteen filmin arvioi Jari Lindholm, reipas, uransa nousuvaihetta elävä toimittaja. Hän myöntää, että on liiankin tietoinen filmin ohjaajan elämäntilanteesta. Niinpä Lindholmin silmin nähtynä kyseessä on enintään vaatimaton melodraama, jossa ihmiset harhailevat, eivätkä tiedä, mitä tahtovat. Lisäksi heidän välillään vallitsee turhankin usein kiusallinen hiljaisuus.

Täysin toisenlaisen kuvan antaa Kirkko & Kaupunki –lehden toimituspäällikkö Marja Kuparinen, joka on jo elämää nähnyt ihminen ja pikemminkin laskeutumassa pois työelämästä kuin tunkemassa yhä korkeammille sijoille.

Lieneekö kyse iästä, mutta en tunnistanut Lindholmin kritiikistä näkemääni elokuvaa. Sen sijaan Marja Kuparinen oli katsonut Suden vuotta aika samanlaisten lasien läpi kuin minäkin. Kun Lindholm pitää päähenkilöiden vaikenemista kiusallisena, minä tulkitsen sen arkuudeksi ja odotteluksi ja lopulta myös vahvasti eroottisen jännitteen lataamaksi viipyilyksi. Samoilla linjoilla näyttää olevan Kuparinenkin.

Silmiini tämä rakkaustarina on varsin epätavallinen, koska se nostaa vahvasti esiin naisen sairastaman epilepsian ja sen tuottamat riskit ja elämän rajoitukset. Filmillä on vahva valistuksellinen ulottuvuus, joka taitaa olla aika epätavallista nykyisin.

Summa summarum: Eletty elämä muokkaa varmasti katsomisen tapaa ja kulmaa. Pidempi elämä antaa enemmän todellista tai luultua ymmärrystä. Ehkä ohjaaja ei ollut tavoitellut niitä syvyyksiä, joita elokuvasta löysin, mutta se lienee katsojan vapautta.

Suden vuosi ei kuitenkaan täysin kuulu kategoriaan: Kielletty alle 30 v.

Ne ovat niitä elokuvia, joita ihanteellisten nuorten ei kannata mennä katsomaan. He saavat vain moralisointikohtauksen.

Mikrokielien viidakko todella uuvuttava

2006-12-04T07:20:00.000-08:00

Sitä mukaa kun erikoisaloja syntyy lisää, niille kehkeytyy samalla oma erikois- eli mikrokielensä. Niiden ikävä piirre on sanavaraston suppeus ja halu käyttää arkikielen sanoja eri merkityksessä kuin jokapäiväisessä puheessa. Siitä seuraa vääjäämättä vaikeaselkoisuus ja usein lisukkeena on vielä melkoinen annos kapulakielen lauserakenteita substantiivi- ja inessiivitauteineen.

Kaikkien kapulakielien äitihän on juridinen kieli. Joudun silloin tällöin tarkistuslukemaan lakitekstejä ja alussa ällistyin, millainen määrä suomen kielen vastaisi rakenteita niissä on. Vanhimmat laithan ovat peräsin Ruotsin vallan ajalta ja käännetyn kielen rakenteissa on paljon svetisismejä, jotka jatkavat iloisesti lisääntymistään, vaikka lait kirjoitetaankin suomeksi.

Nyt olen jo turtunut lakitekstien kummallisuuksiin, mutta sieltä kumpuavat rakenteet, joissa käytetään agenttia… jonkin toimesta, inessiiviä… viranomaisissa ja loputtomat vastikerakenteet, jotka voivat sisältää substantiivin toisensa perään.

Ei se mitään, jos rakenteet pysyisivät juristien maailmamassa, mutta sitä mukaan kun yhteiskunta juridisoituu, sitä enemmän moiset rakenteet tulevat vastaan mietinnöissä, lausunnoissa ja – surullista kyllä – tilanteissa joissa joku haluaa vaikuttaa erityisen asiantuntevalta.

Free-toimittajan ilo ja mieliharmi ovat monipuoliset työt erilaisine mikrokielineen. Lääketieteellä on oma sanastonsa, tietotekniikalla omansa ja talousterminologiassa on monta astetta lähtien ekonomistien erikoisilmaisuista päätyen tavallisen pikkuyrittäjän kirjapito-ongelmiin. Myös konsulttijargon osaamisen kehittämistarpeineen, rakenneuudistuksineen ja tehokkuuden hallinnointeineen on välillä sellaista, ettei viaton lukija/kuulija enää erota kuka ja mikä on subjekti tai objekti.

Urheilun mikrokielten luku on osin riippuvainen lajeista, ja siitä kirjoittavan olisi tunnettava alan sanasto, muuten asialleen vihkiytyneet harrastajat antavat rapsakkaa palautetta. Eikä politiikan kirjoittajankaan auta horjua alan perussanastoa käyttäessään.

Kirkollakin on oma kielensä, joka tosin on merkittävästi pysyvämpää laatua kuin uudet tietotekniikan ja erilaisten järjestelmien hallinnointia kuvaavat mikrokielet.

Katalinta on huomata, miten kapulakieli myrkyttää kirjoitettua tekstiä. Kokemuksesta voin sanoa, että 30-50 sivua ekonomistitekstiä tai tietohallintokieltä kuuluu/näkyy hetken päästä omassakin kielessä.

Hui! Siksi ainakin minulle on tärkeää lukea koko ajan kunnon proosaa. Kokemus on opettanut, etteivät lehtijutut, nettiteksteistä puhumattakaan ole niitä, joilla omasta kielestä ravistellaan pois vieraat vaikutteet.

Ruotsin kielen pakollisuudesta

2006-12-02T14:42:00.000-08:00

Kiitos edelliseen Venäjää käsitelleeseen kirjoitukseeni tulleesta palautteesta. Tosi on, että ruotsin kielen taidon vaatiminen muilta kuin syntymäsuomalaisilta on aika epäreilua.

Toisaalta kannattaa muistaa, että ruotsin kielen taitamista edellytetään vain julkisella sektorilla. Valtiolla on töissä enää 123 000 ihmistä ja kunnilla noin 450 000. Luvuista puuttuvat liikelaitokset ja muut yhtiöitetyt yksiköt. Kirkolla on vajaat 20 000 työntekijää. Sen on maksimissaan noin neljännes työllisestä työvoimasta, joka on noin 2,4 miljoonaa henkeä.

Siitä epälukuinen joukko, ehkä noin 200-300 000 on työttöminä, jolloin työvoimaa on osapuilleen 2,1 miljoonaa henkeä. Siitä taas pois julkisen sektorin noin 600 000, jolloin voi karkeasti sanoa, että 1,5 miljoonalta työntekijältä ei vaadita ruotsin taitoa.

Eikä kyseinen sääntö ole kovin tarkka oikeastaan muilla kuin virkamiehillä ja –naisilla. Siinäkin riippuu vähän toimenkuvasta. Harvan peruskoulun opettajan täytyy osata täydellistä ruotsia, eivätkä varmaan kaikki terveydenhuollon ihmisetkään kovin kummoista ruotsia Sisä-Suomessa puhu.

Voihan Venäjä!

2006-11-29T13:17:00.000-08:00

Äitini, 91 v. on kotoisin aivan Suomen nykyisen itärajan pinnasta. Niinpä hän ei ole koskaan ollut mikään erityinen Neuvostoliiton ystävä ja hänen tyttärenään en minäkään ole koskaan tuntenut erityisen suurta luottamusta itänaapuria kohtaan.

Se ei sulje pois sitä, ettenkö olisi tuntenut mitä hurmaavimpia venäläisiä, mutta kansakuntana itänaapuri herättää minussa melkoista kummastusta. Varsinkin viime aikojen temput georgialaisten kyykyttämisineen ja suomalaisten puuntuonnin paneminen ensin 30 prosentin verolle ja sitten sen peruminen ovat ällistyttäviä. Minulle ne kertovat mentaliteetista, joka on aika kaukana kansojen välisistä normaaleista käytöstavoista.

Järjestäytyneeseen yhteiskuntaan tottuneelle yhtäkkiset ”tsaarin ukaasit”, joilla asiat pannaan toimeen saman tien tuntuvat tosi oudoilta. Millainen on valtakoneisto, joka kostaa kurittomille naapurimaille katkaisemalla näiltä energian tai karkottamalla niiden kansalaisia oitis paikalla pois kodeistaan? Tai antaa tappaa ikäviä ihmisiä olivat nämä sitten toimittajia tai pankinjohtajia? Syyllisiä luvataan etsiä ja rangaista, mutta kummasti nämä vain jäävät löytymättä.

Samaan nippuun kuulunevat myös oikeudenkäynnit, joissa tuomio on etukäteen päätetty ja tuomareiden tehtävä on etsiä jonkunlaiset perustelut tuomiolle. Näin ainakin kerrottiin eräässä TV-ohjelmassa, jossa haastateltiin virastaan pois siirtyneitä/ siirrettyjä tuomareita. He olivat uskaltaneet kritisoida moista toimintaa.

Jos USA:a pidetään salaliittoteorioiden luvattuna maana, ei taida Venäjä siitä paljon jälkeen jäädä. Kun entinen FSB:n mies myrkytetään radioaktiivisella aineella, se on vain tahallinen provokaatio nykyistä hallitusta vastaan, joka on syytön. Tai Anna Politkovskjan tappaminen talonsa hissiin on toinen provokaatio hallitusta vastaan. Ne, joita eniten epäillään vakuuttavat pontevimmin syyttömyyttään ja nimeävät aivan muut syyllisiksi. Salaliitto, salaliitto tietysti….

Ison maan asukkaissa on tiettyä ylimielisyyttä, joka näkyy niin amerikkalaisissa kuin venäläisissäkin. He ovat tottuneet saamaan osansa siitä kunnioituksesta, jonka heidän maallaan on kansainvälisessä politiikassa kokonsa ja vaikutusvaltansa vuoksi, eivätkä usein edes huomaan käytöstään.

Nämä asiat näkyvät pienissä yksityiskohdissa: moni amerikkalainen olettaa kaikkien maailman ihmisten osaavan edes hiukan englantia. Hän aloittaa puheen suoraan äidinkielellään, eikä kysy toiselta, puhuuko tämä englantia. Venäläinen taas ei oikein ymmärrä, että hänen pitäisi jonottaa lehtikioskilla niin kuin muidenkin tai opetella ruotsia toimiakseen valtion tai kunnan virassa. Eikö muka venäjä ole ihan yhtä hyvä toinen kieli kuin ruotsi?

Neuvostoliiton aikaan asioista ei puhuttu, eikä paljon tiedettykään. Nyt tietoa tulee sekä kehityksestä että taantumuksesta. Epämiellyttävintä on kuulla, miten miliisi nujertaa kansalaismielipiteen ilmaisuja ja kuinka mediat on kaapattu hallituksen käsikassaroiksi.

Mihin menet Venäjä?

Lempiajatukset ovat sitten sitkeitä

2006-11-20T13:45:00.000-08:00

Aamuhartauksia kirjoittaessani huomasin taas kerran, miten lujassa ihmisen lempiajatukset ovat. Niissä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta on vallan kiehtovaa nähdä, kuinka tekstin joukossa vilahtaa tai sitä suorastaan hallitsee itselle tuttu ja läheinen ajatus.

Minulle tämä ajatus on rakastava Jumala, joka haluaa ihmiset lähelleen. Hän etsii ja kaipaa luotujaan ja iloitsee kun löydämme hänet. Tai oikeammin hän onnistuu löytämään meidät ja saa ihmisen katsomaan itseään eikä omia vikojaan ja kurjuuttaan.

Joskus vajaat parikymmentä vuotta sitten jouduin Isä Jumalan todelliseen pyöritykseen. Sen seurauksena ymmärrykseni Jumalasta muuttui kokonaan.

Siihen saakka olin tuntenut Jumalan enemmän ja vähemmän etäisenä ja lievästi pelottavana. Lapsuudesta ja nuoruudestakin minulla oli kyllä muistoja siitä, miten puhuin asioitani Jumalalle suoraan. Hän oli hyvin todellinen, mutta ehkä enemmän oman isäni kaltainen.

Jumalan myllytys oli kerrankin ihanaa. Se tuotti iloa, oivalluksia, eikä tuskaa ja kipua kuten niin monesti aiemmin. Sanoinkin silloin aivan suoraan, että olen rakastunut Meidän Herraamme. (Ei saa nauraa.) Se oli fantastista. Aikuisen ymmärrys kertoi, että ’rakastuminen’ kestää vain aikansa. Siksi siitä pitää nauttia koko sydämellä niin kauan kuin tunne on olemassa. Niin kävikin.

Tämä vaihe elämässäni muutti Jumalakuvani kokonaan. En koskaan tehnyt analyysiä kolminaisuusopin pohjalta, mutta sanoisin, että Henki tuki, auttoi ja välitti. Kristus itse otti lähelleen, hoiti, rakasti ja teki rikkinäisestä ainakin vähän ehjempää. Isä Jumala katsoi kaiken päälle rakastaen ja iloiten siitä mitä tapahtui.

Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että minä en taatusti tehnyt mitään uskonratkaisua. Päinvastoin: Jumala ratkaisi minun puolestani ja ilmoitti itsestään aivan uuden puolen. Hän on rakastava ja hyvä, hän kunnioittaa luotujaan, eikä loukkaa heitä. Häneen saa luottaa enemmän kuin yhteenkään ihmiseen ja hänelle saa kertoa nekin asiat, joita ei ilkeä kertoa kenellekään ihmiselle.

Tämä tarkoittaa, ettei elämässä ole mitään niin kauheaa, hävettävää tai pelottavaa, ettei siitä saisi puhua rakastavalle Kristukselle. Hän ei tuomitse eikä suutu, vaan lohduttaa ja hoitaa.

Mikä suunnattoman huojentava ajatus! On Jumala, johon voi luottaa tapahtui todellakin mitä tahansa. Ei se lempiajatuksena huonoimpia ole, eihän.

Luomisen tuskaa

2006-11-19T15:24:00.000-08:00

Jo kansakoulussa ainekirjoitus oli minusta hauskaa. Parasta oli annettu aihe, josta sai sitten hersytellä vapaasti. Silloin oli vielä mielikuvitustakin ja tarinaa syntyi.

Mutta auta ja varjele, kun pitää kirjoittaa ilman otsikkoa. Siinä vasta pulma. Mistä ottaa riittävän hemaiseva aihe, joka inspiroi niin minua kirjoittajana kuin lukijaakin?

Ehkä tässä onkin muuan syy siihen, miksi minusta tuli toimittaja. On aina hauskempaa kirjoittaa annetusta aiheesta kuin vapaasti.

Ehkä syitä on ollut muitakin…

Muun muassa sitkeästi säilynyt uteliaisuus kaikkeen siihen, mitä ei ole ennen nähnyt, kuullut, maistanut, haistanut ja niin edelleen. Eli uusi musiikki, uudet ruuat, uudet näyttelyt ja kaikenlainen uusi on sellaista, josta pitää ottaa selvää. Jos löytö on tylsä tai siihen ei saa minkäänlaista otetta, mikäs siinä sitten. Antaa olla vain.

Nyt tuskittelen kahta radion aamuhartautta, joiden nauhoitus on tiistaiaamuna. Kolmas pitää tehdä viikon päästä. Ne kaikki ovat torstai-aamuja, eikä niille ole annettu yleistäkään teemaa. Puhuja saa siis valita aiheensa vapaasti. Minulle 360 asteen aiheavaruus on aivan liian laaja. Sitä pitää oitis supistaa, mutta miten.

Hyviä rajauksia ovat tietysti edellisen sunnuntain tekstit ja niihin sopivat virret. Jos niistä ei jotain irtoa, on jo kumma. Eihän tarvita kuin yksi ajatuksen alku, kyllä teksti siitä singahtaa liikkeelle.

Nyt on vain niin harmillisesti, että hartausaamuni ovat 30.11., 7.12. ja 14.12. Ensimmäisen yllä lepää Tuomiosunnuntain varjo eli ei siis sen teksteistä, vaan jostain muusta. Toisen aamun edellä on itsenäisyyspäivän juhlinta ja valtakunnan tärkein vastaanotto eli Linnan juhlat. Kai niistä aamuhartaudessakin saa jotain mainita……

Vasta kolmas hartaus on ns. normaali aamu. Tietysti on niin, että ajankohtaisuus on omalla tavallaan oikein hauskaa, mutta siinä piilee aina pieni banaaliuden vaara. Ei saa haksahtaa lavertelemaan, eikä saa eksyä aiheesta. Eivät ihmiset halua kuulla vain lörpöttelyä, vaan kyllä puhujalla pitää olla asiaakin.

Se onkin oma juttunsa, mitä ns. oikea asia itse kullekin kuulijalle sitten on. Minulle se on puhetta Jumalasta kaiken senkin uhalla, ettei Jumalasta voi puhua.

Mutta on pakko.

Taisteluväsymys iski

2006-11-14T10:27:00.000-08:00

Kirkolliset vaalit eivät oikeasti ole taistelua, vaan varsin hienovaraista vallan reviirien muuttelua. Taistelusta voi oikeastaan puhua vain niiden kohdalla, jotka ovat joutuneet olemaan mahdollisimman teräviä monta päivää peräkkäin ja reilusti yli virallisen työtuntimäärän. He ovat virittäytyneet mahdollisimman huolelliseen toimintaan, jotta vaaliprosessi sujuisi oikein, valituksia ei tulisi vahingossakaan ja kaikki paragraafit täytettäisiin viimeistä piirtoa myöten

Eittämättä olo oli eilen ääntenlaskun jälkeen sellainen, ettei täydestä tarkkuudesta enää ollut tietoakaan. Onneksi vaalilautakuntaan kuuluu monta henkeä ja kun vireystilat vaihtelevat, toiminta on luotettavaa.

Tänä aamuna vasta huomasin, miten keskittynyttä työ oli ollut. Maailma alkoi taas tulla näkyväksi muiltakin kuin vaalin osalta.

Tiedottaminen jäi eilen melko viime tippaan, mutta mukaan ehdittiin. Varsin hyvin tiedot yhtymän nettisivuille ilmaantuivat. Koko maan tilanteesta ei ole vielä kuvaa. Nyt tarjolla on vain seurakuntakohtaisia listoja. Yhteenvetojen aika on varmaan keskiviikkona eli siis huomenna.

Vaalit ovat demokratian ydintä. Sinettivahaa sulateltaessa ja leiman kanssa taistellessa en voinut välttyä miettimästä sitä, mitä merkitsevät oikeudenmukaiset vaalit. Me olemme viimeisen päälle huolellisia, eikä mitään vääryyttä saa päästä tapahtumaan. Äänestäjät tarkistetaan, liput lasketaan moneen kertaan, uurna ja luettelot sinetöidään yöksi ja niin edelleen.

Suomalaisilla vaalitarkkailijoilla on uskomattomia kertomuksia maista, ”joiden kulttuuri poikkeaa niin paljon länsimaisesta, etteivät meillä teidän säännöt päde”.

Kun äänestyslippuja annetaan avonaisesta ikkunasta lisää, kun armeijan pojat ajetaan äänestämään useaan paikkaan, kun uurnat katoavat tai vaihtuvat yön aikana ja kun vain mielikuvitus asettaa vaalivilpille rajat silloin tekee mieli panna kädet ristiin ja kiittää Luojaa siitä, että on sattunut syntymään Suomeen.

Kertomukset muista maista ovat myös hyvää vastalääkettä silloin, kun vaalijuridiikka tuntuu vallan ylenpalttiselta ja turhantärkeältä. Mieluummin näin kuin toisin.

Spekulaatio seurakuntavaaleista voi alkaa

2006-11-13T12:12:00.000-08:00

Vajaat pari tuntia sitten selvisi ainakin Töölössä, ja varmaan monessa muussakin seurakunnassa, ketkä edustavat seurakuntalaisia luottamuselimissä seuraavat neljä vuotta. Helsingin seurakuntien tiedot päivittyvät osoitteeseen www.helsinginseurakuntayhtymä.fi jo tämän illan aikana.

Isoissa seurakunnissa kuten Malmilla ja Tuomiokirkossa äänten laskeminen vie luonnollisesti enemmän aikaa.

Äänestysprosentit näyttivät hituseltaan nousseen. Jossain oli päästy yli kymmenen prosentin, mutta monessa seurakunnassa oltiin kahdeksan prosentin pinnassa. Niin myös Töölössä, jossa prosentti asettui 8,5:een.

Eilinen veikkaukseni oli onneksi alakanttiin ja äänestäneitäkin tuli lopulta yli 700.

Ei siinä silti hurraamista ole. Jos luottamuselimen valitsee alle kymmenen prosenttia jäsenistöstä, se lienee enemmän demokratian irvikuva kuin varsinaista demokratiaa.

Tällä hetkellä ei parempaakaan vaihtoehtoa ole.

Nykyinen tilanne on sellainen, että pienelläkin äänten keskittämisellä on helppo vaikuttaa asioihin seuraavat neljä vuotta. Silloin kun junttaamiset olivat muotia, juuri tällaiset heikkoon edustukseen perustuvat yhteisöt olivat loistavia kohteita. Siitä on jo 30 vuotta, enkä usko että seurakunnat jaksaisivat tämän päivän junttaajia kiinnostaa.

Hylkyjä tuli liikaa. Töölössä hylättyjä lippuja oli kymmenen prosenttia. Syy oli, että liki 50 äänestäjää oli äänestänyt niin sanotusti ristiin, koska vaalilippujen värit olivat liian lähellä toisiaan. Seurakuntaneuvoston äänestyslipulla olisi menty valtuustoon ja päinvastoin. Monien iäkkäiden äänestäjien oli vaikea erottaa valkoista ja liian vaaleansinistä väriä toisistaan.

Ihmettelimme vilpittömästi, miksi väri oli niin haalea. Tuskin 10-20 prosentin tummennus olisi tekstiä lukukelvottomaksi tehnyt.

Valtuustoedustajat säilyivät samoina kuin edellisellä kaudella: Sirkku Nyström, Ritva Saario ja Pirkko Tepponen.

Seurakuntaneuvostoon tulivat uusina jäseninä tait. yo. Matteus Pentti, jolla oli omat elegantit kotisivut ja jota Helsingin Sanomat haastatteli sunnuntaina, päätoimittaja Matti Niiranen, jonka tiedot taisivat olla ensimmäisinä esillä www.vaaliverkkoviestin.fi –sivuilla, pastori Henna Hauta-aho, joka on nuorten aikuisten työn projektisihteeri Kirkkohallituksessa ja elokuvaaja Jouko Seppälä.

Lievä yliannos kirkon hallintoa…….

2006-11-12T12:13:00.000-08:00

Edellisellä kirjoittamiskerralla kirkolliskokous oli vielä menossa, mutta nyt ollaan jo seurakuntavaaleissa. Tulin juuri Töölön kirkolta, missä olen ollut noin kymmenen tuntia. Eittämättä tunnen olleeni hyödyksi seurakunnalleni, mutta hallintoa tulee nyt niin silmistä kuin korvistakin.

Ensimmäisen vaalipäivän äänestäjäsaldo ei kovin korkealle noussut. Emme päässeet edes yli ennakkoäänien, joita oli 264. Kun äänioikeutettuja on 8740, ennakkoäänillä päästiin kolmeen prosenttiin. Nyt lietäneen jossain vähän yli viidessä prosentissa.

Ilma oli surkea, tuli räntää ja vettä.

Valtaosa äänestäjistä oli iäkästä väkeä. Nuoria aikuisia oli korkeintaan muutama kymmen. Kysäisin joiltakuilta, olivatko käyneet katsomassa ehdokkaita netissä tai vierailleet vaalikoneella. Eivät olleet. Otos oli suppea, mutta ehkä ensi kerralla kannattaa tiedottaa vielä nykyistäkin pontevammin.

Huominen on arkipäivä. Ilman entistä kokemusta veikkaan, että hyvä jos pääsemme sataan äänestäjään.

Kirkolliskokouksesta lienee syytä kertoa vielä vähän, koska monet sen päätökset heijastuvat jossain vaiheessa seurakuntien arkeen.

---------------

Mitä tarkoittaa, että kirkolliskokous päättää?

Kun kirkolliskokous päättää esimerkiksi, että seurakunnat saavat jatkossa itse määrittää jumalanpalvelusten alkamisajat, se tarkoittaa että:

Asia lähtee kirkkohallitukseen, jossa tehdään tarvittavat muutokset Kirkkojärjestykseen. Kun ne ovat tulleet voimaan, käytäntöä voidaan alkaa soveltaa.

Käytännössä kirkolliskokouksen päätös ei juuri koskaan muuta asioita heti, vaan vasta sen jälkeen kun se on puettu pykäliksi ja/tai ohjeiksi.

-----------------

Kirkolliskokous päätti tässä istunnossaan mm. seuraavista asioista:

* Seurakuntavaalien äänestysikäraja lasketaan 16-vuoteen. Jos kaikki menee hyvin, uusi ikäraja on käytössä jo seuraavissa vaaleissa.

* Seurakunnat saavat varsin itsenäisesti päättää jumalanpalvelustensa alkamisajat. Riittää kun asiasta ilmoitetaan tuomiokapitulille. Vienee muutaman vuoden ennen kuin astuu voimaan.

* Parokiaalisuuden eduista ja haitoista erityisesti seurakuntayhtymän alueella tehdään selvitys. Parokiaalisuus tarkoittaa, että ihminen on pakosta sen seurakunnan jäsen, jonka alueella hän asuu. Jos asiaa muutettaisiin, voisi olla mahdollista mm. säilyttää entisen seurakunnan jäsenyys niin kauan kuin muuttaa yhtymän rajojen sisällä

Sata sivua virkamiesoikeutta

Pisin lähetekeskustelu käytiin kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamisesta. Uudistus on iso, materiaalia on toistasataa sivua ja se tuli suomenkielisille edustajille vajaata viikkoa ennen kokousta ja ruotsinkielisille kokouksessa.

Kirkolliskokousedustajien mielestä asiaan perehtymiseen ei ollut riittävästi aikaa ja siksi lähetekeskustelua päätettiin jatkaa kevätistuntokaudella.

Seuraava teksti on lainattu evl.fi –sivuilta:

Uudistuksen tavoitteena on kirkon viranhaltijoiden oikeusaseman sekä oikeuksien ja velvollisuuksien selkeyttäminen. Myös seurakuntien velvollisuudet työnantajana selkeytyisivät.

Esityksen säännökset liittyvät asioihin, joista ei kirkkolaissa ole tähän asti säädetty tai jotka kaipaavat muutosta. Uudet säännökset koskevat muun muassa virkasuhteen lajeja, lomauttamista, viranhoitomääräystä, työnantajan velvollisuuksia ja työturvallisuutta.

Lähetekeskustelussa kyseltiin, miten pitkälle kirkon tulee seurata muun yhteiskunnan lainsäädäntöä ja miten kirkon toiminnan ominaisluonne ja sen virkoihin liittyvät teologisen näkemykset voivat tulla säännöksissä esiin.

Keskustelua herättivät muun muassa syrjintäkielto sekä kysymys siitä, mikä olisi tuomiokapitulin ja seurakunnan työnjako pappien ja kanttorien työnantajaroolissa. Kysymyksiä nousi myös palvelussuhteen päättämismenettelyn uudistamisesta.

Toisaalta katsottiin, ettei käytännön asioiden järjestäminen muuta kirkon toiminnan teologisia perusteita ja että johtaminen on seurakunnissa sitä helpompaa, mitä selkeämmät säännöt ovat.

Keskustelu oli varsin railakkaa ja kirkolliskokouksen konservatiivit tarttuivat varsin hanakasti kiinni ehdotuksen joihinkin kohtiin. Juridisesti muotoiltujen ilmaisujen takana kun on mm. kurinpitokäytäntöjen mahdollinen muuttaminen ja virassa olevan ihmisen irtisanominen.

Ensi keväänä on odotettavissa värikästä ja perusteellista keskustelua kirkon virkamiesten ja -naisten asemasta ja sen muuttamisesta.

Nuoret äänestämään jo 16-vuotiaina!

2006-11-08T08:01:00.000-08:00

Tänään nähtiin kirkolliskokouksen istuntosalissa onnellinen mies. Hän oli Antti Siukonen, joka viime keväänä teki – toki yhdessä muutamien muiden kanssa – aloitteen äänestysikärajan laskemisesta 16 vuoteen kirkollisissa vaaleissa.

Hallintovaliokunta oli asian puolella, eikä päätöksenteossa ollut ongelmia. Päätös lähtee nyt kirkkohallitukseen valmisteltavaksi. Pelkkä kirkolliskokouksen päätös ei nimittäin vielä nuorille äänioikeutta anna. Asia pitää huolella muokata lakipykäliksi ja varmistaa, ettei se ole ristiriidassa muiden lakien ja säädösten kanssa.

Äänestysikärajan laskemisen mahdollistaa se, että äänioikeus ja vaalikelpoisuus voidaan erottaa toisistaan. Nuori saa siis äänestää, mutta ei asettua ehdolle vaaleissa ennen kuin 18 vuotta on tullut täyteen.

Justeeraamista tarvitaan ainakin kirkkoherran vaalissa äänestämisessä. Siinä nimittäin voi olla voimassa hieman toisenlainen säännöstö. Mutta sitä varten kirkkohallituksen viisaat juristit ovat, jotta he tarkistavat ja varmistavat asiat.

Erilaisia seurakuntamalleja saattaa tulla tarjolle jossain vaiheessa. Kirkkohallitus selvittää, mitä voitaisiin tehdä, jotta seurakunnan jäsenyys olisi hieman joustavampaa kuin nykyisin. Asia on siis liikkeessä, mutta kun ja jos muutos tulee, siihen menee vielä vuosia.

Mikä kaikki kuuluu Raamattuun?

2006-11-07T13:18:00.000-08:00

Kirkolliskokouksen tiistaiaamu alkoi ajatuksia herättäneellä aamuhartaudella, jonka piti kappalainen Eivor Pitkänen Jyväskylästä. Hän piirsi uskonpuhdistuksesta historiallisen kaaren tähän päivään ja muistutti, kuinka Lutherin yksinkertainen oivallus ihmisen vanhurskautumisesta vain uskon kautta pani Euroopan sekaisin moneksi kymmeneksi vuodeksi. Se ei ollut Lutherin tarkoitus, mutta niin vain kävi.

Päivään mahtui kaksi puheenaihetta: kirkon virkamiesoikeudellisten säädösten muuttaminen ja Apokryfikirjojen uusi käännös. Nyt kerron vain jälkimmäisestä.

Lähetekeskustelussa ilmeni, ettei ole aivan selvää, halutaanko Apokryfikirjat tuleviin Raamatun uusiin painoksiin, vaikka kirjojen suomentamisesta vastannut komitea sitä painokkaasti toivookin. Kirjat kyllä painetaan, mutta jäävätkö ne erilliseksi kirjaksi vai tuleeko niistä osa Raamattua, se on nyt mietinnän alla.

Kirkolliskokouksen käsittelyyn ovat tulleet edellisen (vuodelta 1938) käännöksen 13 kirjaa ja neljä muuta tekstiä. Apokryfikirjoja kutsutaan myös nimellä jälkikanoniset kirjat ja eri kirkoilla on toisistaan poikkeavia käytäntöjä niiden sisällyttämisestä Raamattuun.

Ehkä juuri siksi niiden asemasta ja paikasta Raamatun kaanonissa pitää keskustella.

Kääntäminen kesti

Kun raamatunkäännöstyö aikoinaan saatiin loppuun, vihoviimeiseksi urakaksi jäi Apokryfikirjojen kääntäminen suomeksi. Toki niistä oli suomennos, mutta se haluttiin päivittää yhtä lailla ajan tasalle kuin muutkin Raamatun tekstit.

Hitaasti alkuun päässyt käännöstyö tuotti lopulta varsin kiinnostavan tuloksen. Sirakin kirjan käännöksessä käytettiin kahta alkutekstiä. Sekä kreikkalainen että heprealainen teksti ovat nyt rinnakkain lukijan nähtävillä. Tätä ei liene tehty missään muualla maailmassa.

Tunnetuimpia apokryfikirjoista ovat Siirakin kirja ja Viisauden kirja. Niminä lienevät tuttuja myös Juditin kirja ja Tobitin kirja. Jos nimet eivät muualla ole tulleet vastaan, niin ainakin Jukolan pojat Seitsemässä veljeksessä lainailivat niitä elämänohjeinaan.

Seuraavaksi Apokryfikirjat päätyvät käsikirjavaliokunnan käsittelyyn. Siellä ne käydään perusteellisesti läpi ja kun työ on tehty, lopputulos tulee mietinnön muodossa täysistunnon päätettäväksi.

Jos haluat lukea Apokryfikirjojen käsittelyn vaiheista, käy tutustumassa käsikirjavaliokunnan jäsenen Antti Siukosen blogiin osoitteessa www.nuorikirkko.net Siellä on paljon muutakin mielenkiintoista.

Päätöksenteon mutkalliset vaiheet

Tässä yhteydessä lienee aiheellista kuvata lyhyesti kirkolliskokouksen päätöksenteon kulkua. Se muistuttaa suuresti asioiden etenemistä eduskunnassa.
Kun esitys, esimerkiksi Apokryfikirjojen käännös tulee käsittelyyn, se toimitetaan edustajille etukäteen postilla. Esitykseen liittyy myös päätösehdotus.
Kun asia tulee esille päiväjärjestyksessä, käydään ensimmäisessä vaiheessa lähetekeskustelu, jossa edustajat saavat sanoa mielipiteensä asiasta ja muutenkin evästää seuraavaa vaihetta. Se tapahtuu valiokunnissa, joihin kirkolliskokous on jakautunut. Jokainen edustaja on jonkin valiokunnan jäsen ja niissä on edustajat kaikista hiippakunnista, joten ne ovat kuin kirkolliskokous pienoiskoossa.

Asian todellinen puiminen tapahtuukin valiokunnassa, joka kertoo näkemyksensä sihteerin kirjoittamassa mietinnössä. Kun mietintö on valmis, se jaetaan edustajille ja usein jo seuraavana päivänä asiaa ryhdytään päättämään.

Aluksi monimutkainen päätöksentekoprosessi on varsin hämmentävä, koska lähetekeskustelu voi toisinaan olla varsin rämäkkää. Jos ei tunne käytäntöjä, voi luulla että päätöskin jo tehtiin, vaikka kyseessä oli vasta ensimmäinen vaihe. Sekaantumisen vaara on myös siinä vaiheessa kun valiokunnan mietintö jaetaan pöydille. Päätös vaatii mietinnön käsittelemisen ja se joko hyväksytään, hylätään tai muutetaan.

Välillä pitää puhua rahastakin

2006-11-06T11:48:00.000-08:00

Kirkolliskokouksen syysistunnon välttämätön aihe on kirkon keskusrahaston talousarvio ensi vuodelle. Se sisältää myös suunnitelmat kahta seuraavaa vuotta varten.

Budjetissa on kaksi pääosaa. Toinen on Kirkon eläkerahasto ja toinen sisältää kirkkohallituksen yksiköiden ja hiippakuntien talousarviot. Jälkimmäisen merkittävä osa ovat seurakunnille jaettavat erilaiset avustukset. Seurakunnat kun ovat eri kokoisia ja tulevat taloudellisesti kovin eri tavoin toimeen.

Yhteinen tekijä kuitenkin on, että seurakunnat eivät harrasta pröystäilyä, vaan elävät varsin nuukasti.

Lehtijuttujen perusteella syntyy helposti kuva, että kirkko on rikas. Onhan sillä rakennuksia (kirkkoja ja seurakuntakiinteistöjä) ja jonkin verran maa- ja metsäomaisuutta.

Kirkko kuitenkin koostuu 421 seurakuntataloudesta, jotka toimivat varsin itsenäisesti. Seurakuntia on yksin kappalein laskettuna 546 ja lukujen ero johtuu siitä, että 125 seurakuntaa kuuluu eri kokoisiin seurakuntayhtymiin. Sekä itsenäiset seurakunnat että yhtymät saavat omat henkilö- ja yhteisöveronsa ja tulevat niillä toimeen niin kuin tulevat.

Kun kaikki seurakuntataloudet lasketaan yhteen, ne saivat viime vuonna yhteensä verotuloja 831 miljoonaa euroa. Hyvä vertailukohde on Espoon kaupunki, jonka verotulot olivat 923 miljoonaa euroa. Ei kirkko ( = seurakunnat yhteensä), mikään jättiyritys ole.

Helsingin seurakuntayhtymä on tässä joukossa poikkeuksellisen suuri. Se muodostaa noin kymmenen prosenttia koko kirkon taloudesta.

Kirkolliskokouksen käsittelyssä ovat Kirkon keskusrahaston noin 50 miljoonan euron menot. Eläkerahasto on tästä irrallaan ja sen koko on yli 700 miljoonaa euroa. Sitä kartutetaan, jotta kirkon ja seurakuntien eläkkeelle jääneet ja jäävät työntekijät eivät jäisi ilman vanhuuden turvaa.

Kun istun sekä Helsingin seurakuntayhtymän että kokonaiskirkon luottamuselimissä päättämässä muun muassa rahasta, juuri kirkolliskokouksessa tulee outo olo. Nyt on jossain pilkkuvirhe. Kyse ei voi olla näin pienistä rahoista!

Työtä aamusta iltaan

Kirkolliskokous on aika kallista hallinnointia kun osallistujille maksetaan matkat, päivärahat ja kokouspalkkiot. Sen vastapainoksi päivät ovat todella pitkiä. Aivan tavallista on työskennellä klo 9:stä iltaan klo 21:een.

Tänä aamuna oli Maarian kirkossa alkajaisjumalanpalvelus, jonka järjesti Porvoon hiippakunta. Oli harvinaisen hieno kaksikielinen messu. Uskontunnustuksen alku ja loppu luettiin ruotsiksi, keskiosa suomeksi. Samoin virsistä laulettiin säkeistöjä kahdella kielellä. Liturgiassa käytettiin ruotsinkielisten sävelmiä ja samalla tuli harjoitelluksi vähän solfataitoja eli nuoteista laulamista. Mitään ongelmaa ei ollut, koska urut soittivat melodian.

Erityisen kiehtova oli piispa Erik Vikströmin saarna. Se oli hänen lähtösaarnansa, koska hän jää ihan pian eläkkeelle. Täytyy varmaan olla ruotsinkielinen tai muuten erityisen kielitajuinen oivaltaakseen, että kun raamatussa puhutaan evankeliumista, armosta, silloin käytetään indikatiivia. Asia vain todetaan.

Mutta kun puhutaan laista, silloin vaaditaan ja määrätään ja kyse on imperatiivista.
Ajatus on minusta mitä viehättävin. Jumalan hyvyys, rakkaus ja suloisuus, ne vain ovat. Mutta aika lain alla ennen armon löytymistä, se on maultaan pakkoa ja ilmeeltään ilotonta.

Budjetinlukutaito tarpeen

Lopun päivää sitten käsittelimmekin talousarviota ja sen sisältämiä ehdotuksia. Suurin osa on aika lailla saman näköistä kuin edellisinä vuosinakin, mutta muutoksiakin mahtuu joukkoon.

Seurakunnat ja muut kirkon yksiköt käyttävät saman tapaista talousarviomallia kuin kunnatkin. Siellä puhutaan toimintajäämistä ja vuosikatteista. Vie aikansa ennen kuin niistä pääsee jyvälle. Salissa istuva joukko on valtaosin hallinnollisesti kokenutta ja osaavaa. Monilla on myös taustaa kunnallisesta päätöksenteosta. Silti lähetekeskustelussa kuultiin puheenvuoroja, jotka koskettelivat enemmän toimintaa kuin rahaa.

Koko päivä menikin talousarvion lähetekeskusteluun. Kun se oli saatu valmiiksi, tarjolla oli kevyt päivällinen ja sen jälkeen edustajat riensivät kukin omaan valiokuntaansa.

Minä jatkoin budjetin parissa, koska istun talousvaliokunnassa. Nyt sorvaamme mietintöä Kirkon keskusrahaston talousarviosta vuodelle 2007 ja toiminta- ja taloussuunnitelmasta vuosille 2007-2009.

Itse kun kysyy ja vastaa ei tule ongelmia

2006-11-05T04:42:00.000-08:00

----------------

Ensi viikon blogitekstini koskevat kirkolliskokousta ja sen tapahtumia.
Tarjolla kuvausta kirkon korkeimmasta päätöksenteosta suoraan paikan päältä.

---------------------------

Kutsuin kerran Jehovan todistajat keittiööni ihan vain ymmärtääkseni heidän tapaansa ajatella. Heillä on loistava metodi. Ensin kysytään toiselta jostakin raamatunkohdasta tai muuten kerrotaan että siinä ja siinä kohdassa sanotaan näin. Kun toinen osapuoli harvoin osaa vastata tai kommentoida, kysyjä vastaa itse ja siirtyy taas seuraavaan kysymykseen.

Kuulijalle syntyy vakuuttava kuva siitä, että toinen tuntee asiat todella hyvin ja häntä kannattaa kuunnella. Heidän metodinsa mukaan Raamatun moninaisuudesta kehkeytyy varsin loogisia kokonaisuuksia, jotka eivät riitele nykyihmisen ymmärryksen kanssa. Käyttämällä Vanhan ja Uuden testamentin tekstejä huolettomasti rinnakkain, Raamatusta saadaan irti lähes mitä vain.

Todellisuudessa kuulijaa viedään kuin pässiä narussa. Jehovalaiset todella tuntevat raamattunsa. Pitää olla todella hyvä raamatunselittäjä, että pysyy heidän kyydissään. He saavat raamatun pohjalta aikaan monia johtopäätöksiä, jotka ovat loogisia, mutta muuten aivan vieraita.

Kaikki kunnia insinööriajattelulle, mutta jehovalaisten raamatunselitys toimii loistavasti silloin kun arvoituksia ei saa olla.

Ongelmia heille tuli vasta siinä vaiheessa kun aloin kysellä, mitä he ajattelevat sovituksesta, mitä on Kristuksen vanhurskaus ja miten he voivat soveltaa niin suppeaa pelastusoppia kuin Johanneksen ilmestyksessä on kerrottu.

Sellaisiin kysymyksiin he eivät olleet varautuneet vastaamaan. Tavallinen perusdogmatiikka, joka kaikille jo katekismuksessa opetetaan, oli heille aivan outoa.

Nykyisessä tiedon tulvassa on yhä enemmän sellaista informaatiota, joka asettaa itse kysymyksensä ja vastaa niihin. Jos ei vastaanottajalla ole ylimääräistä tietoa, hän on helposti vietävissä.

Kelpo esimerkki viime viikolta oli Stakesin tutkijan Virossa teettämä tutkimus hormonikorvaushoidoista. Hänen tulkintansa oli, etteivät hoidot paranna naisten elämänlaatua, koska riskit tuntuivat nousevan. Syntyi kuva, että elämänlaatua on vain se, ettei saa syöpää, veritulppaa tai sydänkohtausta.

Tekee mieli kysyä, missä olivat kaikki vaihdevuosi-ikäiset toimittajanaiset, jotka jo oman kokemuksensa perusteella olisivat voineet opponoida moista väitettä vastaan. Kai huono uni, hikoilupuuskat, keskittymis- ja mielialaongelmat, ulkonäön kurjistuminen ja monella jopa hajuaistin katoaminen lienevät asioita, joilla on tekemistä elämisen laadun kanssa.

Saako Jumalaan uskoa monella tavalla?

2006-11-03T14:17:00.000-08:00

Käytin autoni talvihuollossa vanhassa tutussa paikassa. Siellä tehdään hyvää työtä, eikä laskuissa ole ilmaa. Erityisbonuksena on vielä suuri todennäköisyys päästä/joutua puhumaan oikeasta uskosta ja Jumalasta.

Huollon omistajat ovat vakaita uskovaisia ja kuuluvat lestadiolaisuuden yhteen haaraan.

Ainoa ongelma on, että keskustelussa on heidän puolellaan väkevä todistamisen maku, mutta niin kauan kuin se pysyy aisoissa, väittely on oikeastaan inspiroivaa.

Ennemmin tai myöhemmin keskustelu ajautuu kuitenkin siihen, että uskovaisilla pitäisi olla sama mieli. Tämä tarkoittaa vain yhtä mieltä/mielipidettä/näkemystä. Ja se näkemys on ainoastaan näiden vakaitten uskovaisten hallussa.

Yleensä onnistun ujuttamaan keskustelun kuitenkin alueelle, jossa toteamme, että meillä on sama Isä Jumala, joka meitä kaikkia kaipaa luokseen. Yhteistä on paljon enemmän kuin erottavia tekijöitä.

Aina neutraalille maaperälle siirtyminen ei kuitenkaan onnistu ja sitten ollaankin vaikeilla vesillä. Tällä kertaa kävi taas niin.

Totuuden omistaja
on pelottava

Yhteisen Jumala-ymmärryksen sijasta vastassa oli varma tieto siitä, miten uskovan pitää elämä ymmärtää, miten käyttäytyä ja mitä ajatella erityisesti Raamatusta ja sen tulkinnasta. (Luulen, etteivät he halua käyttää sanaa tulkinta, heille Raamattu on sitä, mitä he siitä lukevat) Jos muut eivät halua ottaa vastaan heidän näkemystään, näiden käy jatkossa huonosti. Se heille myös kerrotaan.

Jatko menee suunnilleen seuraavasti. Jos toinen ei hyväksy heidän näkemyksiään totuudeksi, hänet hanakasti tuomitaan – pahimmassa tapauksessa matkalle helvettiin. Jos taas vastustaa tuomitsemista metodina, saa kuulla olevansa niin paatunut ettei sana satu.

On oikeastaan pelottavaa olla vastakkain ihmisen kanssa, joka katsoo oikeudekseen tuomita toisen näkemykset vääriksi vain siksi, että ne ovat erilaisia.

Kutsun sellaista ajattelua nollasummapeliksi. Kyseessä on luullakseni matemaattinen käsite, jossa kahden tai useamman tekijän summa on aina sama.

Ihmisten kesken peli menee useimmiten niin, että kun minä olen oikeassa, sinun täytyy olla väärässä. Jos sinä olisit oikeassa – mikä on kamala vaihtoehto – minun olisi silloin oltava väärässä. Niinhän ei voi olla, joten sinun täytyy aina olla väärässä.

Ei ole vain yhtä totuutta

Kaksijakoinen maailma: minä oikeassa – sinä väärässä on vain yksi vaihtoehto. On olemassa muitakin. Itse olen jo nuorena löytänyt tavan nähdä monien rinnakkaisten ”totuuksien” rikkaus.

On samalla sekä pelottavaa että vapauttavaa tajuta, ettei ole vain yhtä totuutta. Se mikä on totta minulle, on edelleen totta, mutta se ei sulje ulos muiden ihmisten tapaa nähdä samat asiat. Jos on elänyt kauan yhteisössä, jossa uskotaan että juuri meillä on totuus ja oikea oppi, tuntuu kauhistuttavalta edes ajatella, että jotkut muutkin saattaisivat tietää tien Jumalan luo.

Jos kuitenkin uskaltaa astua ulos yhteisöstään, huomaa ettei olekaan menettänyt mitään. Päinvastoin on saanut paljon uutta entisen lisäksi. Elämän paradokseja on, että ensin pitää erota jotta voisi liittyä vapaasti takaisin. Kuten lasten on lähdettävä kotoaan ja itsenäistyttävä, samoin uskovaisen on otettava etäisyyttä ensimmäiseen yhteisöönsä. Sitten hän tietää, kuka on ja minkä varassa seisoo. Sen jälkeen on vapaus katsella ympärilleen ja oppia uutta muilta.

Eikä kukaan kiellä palaamasta sinne, mistä kerran lähti.

Miksi ne ovat aina miehiä?

2006-11-03T13:01:00.000-08:00

Mikä miesihmisiä riivaa liikenteessä? Ihan kuin omaan peltipurkkiin päästyä kaikki kasvatuksen ja sivistyksen tuoma siivo ja toiset huomioiva käyttäytyminen haihtuisi savuna ilmaan. Kyllä naisetkin osaavat kiilata, mutta miesten kaltaiseen liikenneröyhkeyteen kykenevät varsin harvat naiset.

Liikenne on oivallinen urputuksen alue, josta jokaisella on jotain sanottavaa. Olen ajanut autoa liki neljäkymmentä vuotta ja arvelen tietäväni jotain liikenteestä. Ja siksi kerron omista kokemuksistani.

Viime vuosina - ainakin täällä pääkaupunkiseudulla – röyhkeys ja itsekkyys liikenteessä ovat lisääntyneet huimassa määrin. Turhan monia läheltä-piti-tapauksia yhdistää kaksi asiaa: mieskuski ja iso auto – ainakin isompi kuin sen, jota kyykytetään. Ja isoja autoja tässä katumaastureillaan röyhistelevien luvatussa kaupungissa/maassa riittää.

Mitä sitten tehdään?

Kiilataan, roikutaan puskurissa, vilkutetaan valoja ja lopulta työnnytään eteen, jos toinen ei ole häipynyt alta perässätulijan edellyttämässä tahdissa. Uusinta uutta on mahtailu kaitaisilla kaduilla, joiden toinen laita on täynnä pysäköityjä autoja.

Mersun, Volvon, Bemarin tai muun ison auton kuski ei osaa ajaa varoen toista pyörää katukäytävälle, vaikka katu on kahdelle liian kapea. Nykyiseen miestyyliin kuuluukin pysäyttää auto keskelle katua ja odottaa että köyhempi peruuttaa alta pois.

Annan ohjeen kohtalotovereille: Pankaa kädet puuskaan sen näköisinä, että aikaa on. Sen jälkeen voi elein tiedustella, eikö ratti enää käänny vai onko näkö mennyt tai pää muuten lakannut toimimasta.

Kuka ajoi autoa
rekisterinumero STG-849?

Viimeisin kauhukokemus on viime sunnuntailta. Ajoin Klaukkalasta Helsinkiin, liikennettä oli kohtuullisesti, se sujui hyvin ja nopeudet olivat lähes 120 km/h. Kummallakin kaistalla kulki tasainen jono.

Takana tuleva Renault Scénic ajoi mielestäni liian lähellä, olihan ollut jo pakkasta. Ajattelin varoittaa etäisyydestä jarruvaloilla, jotta välimatka vähän lisääntyisi. Mutta perässätulijalla olikin toiset ajatukset.

Tajusin pelin hengen vasta kun viereiselle kaistalle tuli yllättäen tilaa. Perässä roikkuja kurvasi sinne, ajoi ohi ja kiilasi saman tien eteeni, jossa oli seuraavaan autoon matkaa 5-7 metriä. Jollen lyönyt jarruja lähes pohjaan, niin että kumi haisi, nastat sinkoilivat ja kaikki tavarat putosivat lattialle, olisi tapahtunut kauheita. Kylkien eroa oli 15-20 senttiä.

Ilmeisesti tarkoitus oli näyttää paikka naiselle, joka ajoi vanhempaa ja halvempaa Renaultia kuin Kuljettaja Mies.

Tuntematonta voi uhkailla

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä näitä tyyppejä riivaa. Ihan kuin tie olisi heidän henkilökohtaista omaisuuttaan. Heitä loukataan, jos reitti ei oitis aukea ja raivo puretaan täysin tuntemattomaan ihmiseen.

Mitenkähän nolo sekin mies olisi ollut, jos olisin ollutkin hänen tuttunsa ja olisi paljastunut, miten törkeä hän on tuntemattomiksi luulemilleen.

En ole vielä soittanut rekisterikeskukseen ja kysynyt kenelle mahtaa kuulua Renault Scénic, rekisteri STG-849. Ajoin auton perässä Tullinpuomille asti. Oli kiinnostavaa seurarata, ettei kuskilla ollut kiire enää minnekään. Oli kai saanut purettua raivonsa, mutta peli oli todella vaarallista. Jollen olisi ollut niin nopea, pelti olisi rytissyt kummallakin.

Ja kenen syy?

Oho, mikä viikko!

2006-10-27T11:30:00.000-07:00

Kun Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Anneli Sundberg jäi eläkkeelle, ei ole enää muita, jotka kirjoittaisivat otsikolla: ohoh, mikä viikko.

Seuraava kuvaus kuluneesta viikosta sopisi kyllä hänen otsikkonsa alle. Ainakaan tapahtumia ei puuttunut.

Maanantaina puoliltapäivin johdin puhetta Kirkon Mediasäätiön valtuuskunnassa, joka kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Valitsimme yhden uuden jäsen hallitukseen ja hyväksyimme hallituksen toimintasuunnitelman. Mediasäätiö pitää edelleen lapsia ja nuoria tärkeänä kohderyhmänään ja rahaa tuotantoihin jaetaan ulos yhtä paljon kuin sitä tulee sisään.

Illan suussa taistelin seurakuntavaalien digitaalisen viestinnän kanssa. eCredon systeemi on hyvä, paitsi että koneeltani ei voinut tehdä korjauksia tekstiin sen jälkeen kun se oli kerrankin talletettu. Jos muutoksia halusi, koko alasivu piti hävittää. Lopulta onnistuin hävittämään lähtösivun mukana itsenikin valtuuston ehdokaslistalta.

Kun sympaattinen tukihenkilö oli etsinyt 8-numeroisina koodeina esiintyviä juttujani noin 20 minuuttia, hän huokasi: ”Ehkä pitäisi kehittää helpompi tapa palauttaa kadonneet tekstit ja sivut.” Syy sivujen ongelmiin saattaa olla selaimessani – tai sitten ei.

Netti olisi hyvä apu
vaalitiedotukseen

Samalle päivälle osui myös opiskelijoitteni harjoitustyön viimeistely. Sen saa lukea lähiaikoina Kotimaa-lehdestä. Aiheena oli selvittää, miten seurakunnat ja ehdokkaat hyödyntävät nettiä seurakuntavaalien vaalityössä ja tiedotuksessa.

Mielestäni kotisivut, blogit, kaikki nettiin pantu informaatio ehdokkaista olisi oivaa vastalääkettä äänestämättömyydelle. Liian moni sanoo, ettei äänestä kun ei tunne ketään. Nyt ainakin olisi mahdollisuuksia käydä vaalikoneella ja ehkä vielä tutustua ehdokkaisiin näiden omien tekstien kautta.

Tiistaina iltapäivällä olin pari tuntia ongella, kun oli niin mainio sää. Kosteaa, lämmintä ja sopivasti tuulista. Samaa mieltä olivat myös kalat ja sain saalista yli kilon ennen kuin sade alkoi. Parasta olivat kolme pientä lahnaa ja kohtuukokoinen ahven. Yksi lahna oli niin iso, että se veti vavan poikki ennen kuin minulla sytytti että kala pitää vetää maihin siimalla, ei vavalla. Onneksi onki säilyi ja autossa oli toinen teleskooppivapa.

Nyt minulla on jääkaapissa särkikalahyytelöä, joka on aivan mainion makuista.

Keskiviikkona sain aamulla myrtynyttä sähköpostia yhdeltä dekkarikirjailijalta, joka on mukana kirjamessujen Dekkarilauantain paneelissa. Hän odotti kysymyksiä ja pelkäsi katastrofia, koska heitä on paneelissa mukana neljä. Se on kieltämättä liikaa, mutta sille ei vain voi mitään.

Dekkareita urakalla

Ennen kuin sain muotoiltua neljälle kirjailijalle sopivat kysymykset ja kirjoitettua kohteliaan saatekirjeen, aikaa meni ja lounaskin jäi väliin.

Pitäisi vain ehtiä lukemaan panelistien tuotantoa niin paljon kuin mahdollista ennen lauantaita. Ongelma on, että herrojen kirjat ovat ahkerasti lainattuja ja kustantajat eivät juuri tuntuneet piittaavan yhdestä paneelista.

Illalla oli hiippakuntavaltuuston lähetystoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuomiokapituli on minut määrännyt. Onneksi se on luonteeltaan neuvottelukunta, ei tee päätöksiä, mutta saa ideoida, keskustella ja tehdä ehdotuksia. Joukosta puuttui muutama, mutta keskustelu oli jo nyt monipuolista ja kiinnostavaa.

Illan iso kysymys oli: Onko Kirkon ulkomaanavun työ jotenkin ”sivistyneempää” ja modernimpaa kuin perinteinen lähetystyö? Lähetykseen taitaa liittyä melkoisesti ennakkoluuloja, joiden perusteet ovat kaukana historiassa ja muutenkin ajastaan jälkeen jääneet.

Torstain alkuillasta oli yhteisen kirkkoneuvoston budjettikokous ynnä lausunnon antaminen tuomiokapitulin ehdotuksista yhdistellä Helsingin seurakuntia. Kokous kesti yli kolme tuntia. Loppupuolella aloin herpaantua ja moni muukin alkoi uuvahtaa. Haukotus vain vaelsi pitkin kokoussalia.

Päivällä kiersin Kirjamessuja kolme tuntia yhden palaverin jälkeen. Messut ovat kirjan ystävän unelma ja painajainen. Unelma siksi, että siellä on tulla sekopäiseksi kaikista vastustamattoman kiinnostavista kirjoista ja painajainen siksi, että kirjat ovat Suomessa tosi kalliita. Satanen tai kolme menee niin, että hujahtaa, vaikka käyttäisi hyväkseen messutarjoukset.

Iloinen huomio oli, että nobelisti Orhan Pamukin kaikki neljä suomennettua kirjaa olivat ehtineet painosta kirjamessuille.

Seurakuntien talous
kohtuullisessa kunnossa

Perjantaina oli kirkolliskokouksen talousvaliokunnan pitkä kokous ja siitä riittikin ohjelmaksi. Talousvaliokunnalle tarjotaan kerran vuodessa tilaisuus paneutua seurakuntien talouteen kokonaisuutena ja se on todella mielenkiintoista. Yllättävän hyvin seurakunnat ovat pärjänneet, mutta monilla pienillä seurakunnilla on edessä yhdistyminen jonkun isomman kanssa. Syy on, että omat rahkeet eivät kerta kaikkiaan riitä.

Kirkon keskusrahaston erilaiset avustukset pitävät monen taloudellisesti heikoilla olevan seurakunnan nokkaa pinnalla, mutta sekään tie ei voi olla loputon. Seurakunnilla on edessään samantapainen toimintojen yhdisteleminen kuin kunnilla.

Kun seurakuntien viime vuoden tilinpäätöksiä analysoinut professori Olavi Kallio varsin vastaansanomattomasti osoitti, että alle 2000 ja alle 5000 hengen seurakuntien talous on monilla mittareilla kaikkein tiukimmilla, kuului ääni valiokunnasta: Pieniltä siis vain nirri pois. Kuiskaten tullut vastaus oli yhtä hirtehinen: Mutta siitä maksetaan – ja hyvin. Selitys ovat varsin anteliaat yhdistymisavustukset, joiden turvin vaikeitakin prosesseja on viety ja viedään läpi.

Voiko hallinnossa olla mitään viehättävää?

2006-10-26T22:57:00.000-07:00

Muuan alle kolmikymppinen luottamusnainen selitti kerran, että hänen ikätoverinsa ja ystävänsä eivät kerrassaan voi ymmärtää häntä. ”Kukaan järkevä ihminen” ei uhraa aikaansa lukeakseen kokouspapereita, esittelyitä, kaavasuunnitelmia, rakennusurakoiden arviointeja, virkojen perustamisia, lausuntoluonnoksia.

Hän arvelikin että hänellä on varmaan joku ylikehittynyt vastuurauhanen, joka saa hänet vastoin kaikkea arkijärkeä antamaan aikaansa hallinnolle, suunnittelulle ja päätöksenteolle.

Eittämättä sangen suuri osa ihmisistä kokee hallinnon vastenmieliseksi tai ainakin vaikeatajuiseksi. Miksi sellaiseen paneutua? Hoitakoot ne, jotka osaavat.

Mihin koko hallintoa tarvitaan?

Hyvä hallinto on vähän kuin tiskaaminen ja siivoaminen – jos näin rahvaanomainen rinnastus sallitaan. Kun hallinto hoidetaan hyvin, asiat tapahtuvat ajallaan, ne tehdään oikein ja ilman valitusrumbaa eikä moni edes tajua, että jossain on jokin hallinto.

Vaan annas olla kun vuosikokous myöhästyy tai jää pitämättä, vaalisäännöksiä noudatetaan vain sinne päin, pöytäkirjat ovat allekirjoittamatta tai olemassa vain muistiinpanoina. Silloin huonosti hoidettu hallinto suorastaan hyppää silmille.

Tismalleen kuin siivous, tiskaus tai muu kotityö: tulee huomatuksi vain silloin kun jää tekemättä.

Itse hallinto on oma taiteenlajinsa. Tunnen kunnolla vain kirkollista hallintoa, en niinkään kuntien tai valtion hallintoa. Kaikkia säätelevät kuitenkin samat lait, joten eivät ne aivan eri maailmoista ole.

Luulen, että hallinnosta pitäminen vaatii tietyntyyppistä ajattelua. On voitava nauttia abstraktioista, joita hallinto on täynnään. Kun asiat on saatu hallinnollisesti loogiseen järjestykseen, voi kosketuskohta arkeen tuntuu etäiseltä.

Mutta eipäs se niin olekaan.

Kaiken hallinnon takana on tavallinen arki, jota hallinto sääntelee. Hallinnolliset säännökset voivat tuntua monimutkaisilta ja ollakin sitä, mutta perimmäinen syy on vain tehdä asiat oikein ja oikeudenmukaisesti.

Tunnustan suoraan, että pidän aika lailla hallinnosta. Hyvin kirjoitettu esittely asiasta kuin asiasta on aivan oma taidonnäytteensä. Turhan usein niiden kieli on kuitenkin kapulaista (ei liity dna:han)ja kömpelöä, mutta siihen tottuu.

Nautin siitä kun asioista kiinnostuneet älykkäät ihmiset pohtivat jotain asiaa monelta puolelta ja lopulta keskustellen muodostavat siitä mielipiteen. Erityisesti pidän lainsäädäntötyöstä, johon olen päässyt kirkolliskokouksessa mukaan. Siinä saa todella harjoittaa aivonystyröitään ja harjoittaa abstraktin ajattelun taitoaan.

Vastaukseni otsikon kysymykseen on: kyllä. Hallinnossa on paljon pitkäpiimäistä ja tylsää, mutta siinä paljon viehättäviä piirteitä, joista voi nauttia olematta juristi tai hallintoon jo valmiiksi erikoistunut ihminen.

Minä olen OK, mahdatko sinä olla?

2006-10-26T13:20:00.000-07:00

Joskus 1980-luvulla – vai oliko jo peräti 70-luvun lopulla - oli muodissa yksinkertainen psykologinen teoria, jonka kehittäjä oli mies, nimeltään Berne. Etunimeä en muista ja kirjankin olen ilmeisesti vienyt jo kellarihuoneen hyllylle, joten en voi sitä nyt tarkistaa.

Bernen teoriaa myytiin virkkeellä: Minä olen OK – sinä olet OK. Siinä kohtasi kaksi toisensa hyväksyvää ihmistä, joiden kommunikaatio sujui.

Bernen teorian pohjalla lienee ollut itse Freud, mutta hänen sovelluksensa oli erittäin arkijärkinen ja toimiva. Bernen mukaansa ihmisellä on kolme tärkeää mielentilaa: vanhempi, aikuinen ja lapsi. Kun ihminen toimi ns. vanhemman tilassa, hän asettui muiden ulko- ja yläpuolelle. Hän komensi, moitti, arvioi ja arvosteli. ”Miten ne nyt tuolla tavalla tekivät, hyi, hyi.”

Aikuinen oli sovussa itsensä ja muitten kanssa ja niinpä kanssakäyminenkin sujui suuremmin komentamatta tai alistumatta. Aikuinen oli toivottu olotila, koska siinä keskusteli ja toimi kaksi tasaveroista ihmistä ja silloin asiat yleensä sujuvat.

”Tiedätkö, mitä tuolla tapahtui? Pitäisikö sinne mennä?”

Lapsen tilassa ihminen heittäytyi sananmukaisesti lapseksi, valitti, oli avuton ja kiukutteli. Lapsi myös pelkäsi ja säikkyi suhteettomasti, puhkesi pahimoillaan itkuun tai sai raivokohtauksia. ”Voi hirveää, mitä tästä nyt tulee, voi voi.”

Kaikki haluavat olla OK

Nykymaailmassa Bernen malli on saanut vallan uuden tulkinnan.

Ajassamme ihmisen pitää pärjätä, olla fiksu, taitava, jaksava, hyvän näköinen, pitää huolta ammattitaidostaan ja olla kaikin puolin mallikelpoinen henkilö työnantajien kannalta katsottuna. Silloin hän on OK.

Monen elämä on kuitenkin pätkätöiden varassa, ja aina vaanii vaara että tulee se kerta, jolloin ei kelpaakaan työnantajille. Kauanko saa olla pois työmarkkinoilta saamatta stigmaa selkäänsä? Kuukauden, kolme vai puoli vuotta? Koska iskee epäilys, että tuossa ihmisessä täytyy olla jotain vikaa?

Vaikka olisi vakituinen työ, kukin vanhenee samaa vauhtia kuin muutkin ja yhtäkkiä kohdalle voi osua jonkun päättäjän epäilys, että ikää on jo liikaa. Sellaisen ihmisen suhdeverkko ei varmaankaan ole enää kunnossa, ammattitaitokin taitaa olla vanhentunut, ja miksipä häntä enää kouluttaisikaan kun ikä tekee oppimisesta toisenlaista kuin nuorella.

Ja kas, äkkiä ihminen on ns. ”työmarkkinoiden käytettävissä”. Entä kun koko firma myydään ja kohta se sulautetaan toiseen. Silloin moni saa lähteä etsimään onneaan mistä luulee sen parhaiten löytävänsä.

Ei-OK on pelottava kohtalo

Ihmiset ovat todella tarkkoja aistimaan pärjääjät, ne jotka ovat OK. Vielä tarkempia he ovat tietämään ne, jotka ovat joutuneet vaaralliselle ei-OK-maaperälle. Sitä kohtaloa ei kukaan halua, koska siltä suolta on vaikea päästä kuivalle maalle.

Väitän, että me enemmän ja vähemmän alitajuisesti tiedämme, kenellä on oikeanlainen pukeutumistyyli, oikeat kengät, oikeita harrastuksia, oikeanlainen auto, koti, perhe ja niin edelleen. Tiedämme että toisessa on jotain vialla, ja häntä aletaan heti kartella. Olla ei-OK tarttuu helposti ja vie mukanaan.

Edellä kirjoitettu voi kuulostaa aivan päättömältä, jollei ole itse joutunut arvioitavaksi OK- ei-OK –akselilla. Sen jälkeen oppii nopeasti katsomaan muita sillä silmällä. Onko naapurin miehellä oikeanlainen solmio tai pusakka tai farkut tai harrastusvälineet tai muu tavara, jonka perusteella voimme asettaa hänet akselille.

Naisilla sama arviointi toimii vielä tarkemmin. Yhdellä silmäyksellä tulevat arvioiduksi vaatteiden materiaalit ja leikkaukset, kengät ja laukut, kynsien ja hiusten kunto, huolittelun aste ja niin edelleen.

Ja miksi kaikki tämä?

Siksi, ettei minua luettaisi häviäjien joukkoon. Tai että kuuluisin niihin, jotka tietävät miten pitää toimia ja menetellä ennen kuin muut, tavalliset taavit.

Heillähän riski pudota kategoriaan ei-OK on aina suuri.

Katsomusten ”valintatalon” syytä huolettaa kirkkoa

2006-10-22T10:25:00.000-07:00

Erinäisissä kristillisissä piireissä niin sanottua new agea pidetään varsinaisen lopunajan luopumuksena. Toisaalta ollaan sitä mieltä, että uusien uskontojen harjoittajia on Suomessa vielä hyvin vähän.

Kummankin katsomuksen kannattajien olisi syytä tarkistaa näkemyksiään. Ainakin jos on uskominen tutkija Jussi Sohlbergia Kirkon tutkimuskeskuksesta.

Olin viikko sitten seminaarissa tai oikeastaan kurssilla, jossa Sohlberg puhui. Aihe oli mitä kiehtovin: Terve ja sairas hengellisyys. Kurssin olivat järjestäneet Tuomasmessu ja Helsingin kristillinen opisto. Kurssin painopiste oli kuitenkin enemmän uusissa uskonnoissa kuin jopa sairastumiseen vievässä uskonnollisuudessa.

Tiedollista antia tuli niin new agesta kuin wiccalaisuudesta. Hahmotin vihdoin myös eron satanismin ja saatananpalvonnan välillä: Satanisti on rationaalinen henkilö, joka ei usko saatanaan, mutta kylläkin sosiaalis-darwinistiseen näkemykseen maailmasta. Siinä vahvin määrää ja heikot alistuvat.

Saatananpalvoja jo nimensä mukaan uskoo persoonalliseen saatanaan ja toimii sen mukaan.

Tässä suppea yhteenveto Jussi Sohlbergin luennosta, joka koski tämän päivän uususkonnollisuutta:

* Mitään varsinaista new age –uskontoa ei ole olemassa

* Se mitä kutsutaan new ageksi on kooste erilaisista katsomuksista, joista vanhimmat ovat peräsin jo 1600-luvulta, mutta suurin osa 1800-luvulta.

* Ns. new age on nykyajan kansanuskonto, jossa on aineksia kristinuskostakin.

* New agen vaikutus ihmisten uskonnollistyyppisiin käsityksiin on varsin laaja ja kirkon pitäisi ottaa haaste vakavasti.

* Taloudellinen liberalismi vaikuttaa myös katsomusten alueella. Ihmiset haluavat itse poimia uskontonsa palikat uskomusten ja uskontojen markkinoilta.

* Kristinuskon ja kirkon asemaa heikentää, että ihmiset vierovat ns. ”oikeassa olevia järjestelmiä”.

* Pyhiin kirjoituksiin perustuvina uskontoina kristinusko, islam ja juutalaisuus sisältävät jo itsessään ajatuksen, joka sulkee muut uskonnot ulkopuolelle.

Edellä mainittu tutkija Jussi Sohlberg tekee Kirkon tutkimuskeskukselle töitä ja rakentaa tietokantaa Suomessa esiintyvistä uskonnoista. Kannattaa käydä osoitteessa www.uskonnot.fi Lisää tietoa uusista uskonnoista löytyy evl.fi –sivuilta osoitteesta www.evl.fi/kkh/kuo/klk/uu/uususk.htm ja siellä erityisesti artikkelista Aikamme uskonnollisuus.

Kunnalla ja seurakunnalla eri reviirit

2006-10-17T13:52:00.000-07:00

Oli kerran aika, jolloin seurakunta oli suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö. Tärkeää oli rakentaa kirkko tai kappeli, sitten saatiin oma seurakunta. Kunnista ei silloin oltu kuultukaan.

Seurakunta opetti ihmiset auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan, se piti kirkonkirjoja ja rankaisi kurittomia ja huonosti eläviä. Jos ei muuten niin häpeällä. Seurakunta piti huolta myös köyhistä, ja nämä olivatkin ensimmäisiä ryhmiä, joista vastuu siirtyi kunnille.

Vähitellen seurakuntien lähes kaikki yhteiskunnalliset tehtävät ovat siirtyneet kunnille. Viimeisimpiä lienee diakonissakoulutuksen muuttaminen niin, ettei heidän enää tarvitse olla sairaanhoitajia. Koko terveydenhoito on kunnan vastuulla ja nykyisin diakonian työntekijöillä onkin usein sosiaalialan, eikä terveysalan koulutus.

Hieman kuntahistoriaa

Wikipediasta löysin seuraavan lyhyen kuntahistorian, jota olen hieman vielä tiivistänyt.

Kunnat erotettiin hallinnollisesti evankelis-luterilaisista seurakunnista ja kappeliseurakunnista autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikana. Se tapahtui vuoden 1865 kunta-asetuksen perusteella ja kuntajaon pohjaksi tuli pääasiassa maalaiskunnista, ei siis kaupungeista, muodostunut seurakuntajako.

Joissain tapauksissa seurakunnalle alisteisista kappelikunnista tuli omia, itsenäisiä kuntiaan.

Rukoushuonepiirin, kappeliseurakunnan tai seurakunnan muodostuminen riippui aikanaan alueen asukkaiden tahdosta ja kyvystä rakentaa itselleen rukoushuone, kappeli tai kirkko. Heidän kuului myös maksaa papiston apulaisen, kappalaisen tai kirkkoherran palkka. Tämä tapahtui useimmiten luonnontuotteina, voina, viljana, nahkoina.

Vähävaraisilla ja harvaanasutuilla alueilla kunnista tuli suuria kuten seurakunnatkin, kun taas tiheämmin asutuille ja vauraammille alueille paikallishallinnon yksikköjä syntyi enemmän ja ne olivat pinta-alaltaan pienempiä.

Jako kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin maalaiskuntiin oli syntynyt ennen kuntalain voimaantuloa. Kaupungeilla oli jo keskiajalta periytyvä erikoislainsäädäntö, joka oli voimassa 1970-luvulle saakka.

Kirkon apu on
lähelle tulemista

Kun kirkkoa kehotetaan rakentamaan asuntoja asunnottomille ja antamaan rahaa ja ruokaa rahattomille ja nälkäisille, kehityksen pyörää ollaan kääntämässä taaksepäin.

Ei niin, että nälkäiselle sanottaisiin, että rukoillaan nyt vain, kyllä Jumala auttaa.

Kolkoimmillaan silloin paetaan vastuuta lähimmäisestä Jumalan selän taakse. Pelastusarmeija perustajan William Boothin toteamus, ettei ihminen voi kuunnella puhetta Jumalasta, jos hänellä on nälkä ja vilu, pätee tänäkin päivänä. Ruokkiminen ja lämmittäminen eivät kuitenkaan ole kirkon tärkeimmät tehtävät. Tärkeintä on antaa ihmisille toivoa.

Ehkä syytä on myös seurakuntien työntekijöissä ja jäsenissä itsessään. Voi olla, että

nykymaailmassa vaatii liikaa rohkeutta sanoa, että kristillisen yhteisön avun painopiste on muualla kuin ruokakasseissa.

Jossain taustalla saisi kuulua 1300-luvulla eläneen äiti Juliana Norwichiläisen ääni. Hän sanoi: Kaikki kääntyy hyväksi. Aivan kaikki kääntyy hyväksi.

Siihen ei aina ole helppo uskoa, mutta rinnalle tarvitaankin joku toinen, joka jaksaa uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi.

Hesarin toimittajana olemisen vaikeudesta

2006-10-12T11:47:00.000-07:00

Helsingin Sanomien toimittaja Anna Karismo teki viime tiistain (10.10.) lehteen jutun kirkon rikkaudesta ja keskiviikkona hän kommentoi vielä kirkon ja rahan suhdetta.

Ei ole helppoa olla maan suurimman päivälehden toimittaja. Jos liikaa kyselee, on riski että joutuu jonkun puhetorveksi. Sitä Sanomissa on aina varottu viimeiseen asti.

Jos taas ei perehdy tarpeeksi aiheeseensa, käy kuin toimittaja Karismolle. Tulee virheitä ja oma ikävä asenteellisuus näkyy – jopa jutussa – ei vain kommentissa. Samalla vahingoittaa juttunsa kohdetta vahvistamalla ikiaikaisia asenteita, jotka perustuvat enemmän ja vähemmän virheellisiin tietoihin ja ennakkoluuloihin. Jos saman tekisi jollekin yritykselle tai puolueelle, meteli olisi toista luokkaa.

Kun itse opetan jutun tekemistä, painotan sitä, että on sittenkin pienempi häpeä olla tyhmä ja osaamaton haastateltavan kanssa kuin tehdä virheensä koko lukijakunnan silmien edessä. Hesarin suuruus ja painoarvo tuottavat varovaisuutta, joka muistuttaa suuresti ylimielisyyttä. Tuloksena on juuri sellaisia töppäyksiä, joita Anna Karismo teki.

Sekä toimittajan tiistaisesta jutusta että keskiviikon kommentista näkyi, ettei liikkeellä ollut taloustoimittaja. Lukuja oli yhdistelty perin vapaasti ja tehty huolettomia rinnastuksia. Jos lähteenä oli Seurakuntien vuositilasto 2005, sitä ei myöskään voi kehua erityisen lukijaystävälliseksi.

Eihän kukaan estä toimittajaa näyttämästä asenteitaan, mutta on vähän tylsää lukea iänikuisia väitteitä kirkolle veroa maksavista yrityksistä kun lain muutoksesta on jo 13 vuotta!

Tai että valtio on myöntänyt kirkolle veronkanto-oikeuden, jonka turvin se kokoaa suurimman osan tuloistaan!

Voihan sen näinkin sanoa, tosin en tiedä ketään muuta, joka niin tekisi. Siitä ajasta jolloin kirkot rakennettiin pitäjän yhteisillä talkoilla ja papeille maksettiin palkka voi- ja ruistynnyreinä taitaa olla jo aika kauan.

Kun toimittaja tämän päälle vielä kirjoittaa ”Ilman valtion taloudellista tukea kirkon asema Suomessa olisi nykyisin tyystin toinen”, tulee outo olo. Kuka tukee ketä??

Kirkko maksaa vuodessa 17 miljoonaa euroa valtiolle siitä, että tämä kokoaa samalla kirkollisverot kuin omansakin ja tilittää ne sitten seurakunnille.

Erityinen silmätikku näyttää olevan seurakuntien diakoniatyö, joka on noussut laman jälkeen yleiseen tietoisuuteen. Hätäavuksi pystytetyt ruokapankit ja muut konkreettisen avun muodot ovat hämärtäneet diakonian idean henkisestä ja hengellisestä tuesta. Kun Anna Karismo ihmettelee, miksi seurakunnat rakentavat kappeleita eivätkä jaa avustuksia, tulee uudestaan outo olo.

Rinnastus muistuttaa hiukan sitä, miksi korjataan jotain Hakamäentietä samaan aikaan kun vanhusten hoito on retuperällä. Totta kai kysymyksen voi esittää, mutta eivät asiat silti ole yhteismitallisia.

Mitähän pitäisi tehdä, jotta edes toimittajat tajuaisivat, ettei kirkko ole sillä tavoin rikas, että se noin vain jakaisi ihmisille rahaa. Apua antavat yksittäiset seurakunnat ja muutamat diakoniarahastot, ei mikään rikas ja itsekäs kirkko.

Rahan jakaminen kuuluu Suomessa kunnille eikä kirkolle, joka tekee sitä vain äärihädässä. Kun kirkko ja kunta aikoinaan erotettiin, kunnan alueeksi tuli selkeästi maallinen valtapiiiri. Kunnalle kuuluvat terveydenhuolto, koulut, lasten päivähoito ja sosiaalitoimi, jonka tehtäviin rahan jakaminen kuuluu muun toimeentulotuen hallinnoinnin rinnalla.

Se joka vaatii kirkkoa jakamaan rahaa köyhille, ei ole itse tainnut olla niin kovassa paikassa elämässään, että olisi joutunut tajuamaan kunnan ja seurakunnan toiminnan todelliset erot.

Luterilaista luomisen teologiaa

2006-10-06T11:28:00.000-07:00

Tulin auringon laskun jälkeen ongelta. Helsingin merellisyys merkitsee sitä, ettei tarvitse kauan etsiä paikkaa, jossa voi liottaa matoa ja toivoa saalista. Sain muutaman ahvenen ja särjen. Niistä syntyy huomenna kalakeitto. Mikä onkaan hauskempaa kuin tehdä ruokaa itse ongituista kaloista.

Kala syö täällä niin kuin muuallakin. Kun aurinko alkaa laskea, syöntiä on. Ensin ahvenet ja sitten särjet. Kun kohoa ei enää juuri erota veden pinnalta, on aika lähteä kotiin. Siinä samalla on saanut nauttia auringon laskusta ja meren värien haipumisesta vaaleasta tummaan.

Se on onnea ja samalla Jumalan hyvää luomistekoa.

Apostolisen uskontunnustuksen kaksi ensimmäistä uskonkohtaa menevät usein niin joutuisasti ohi, ettei niitä oikein ehdi huomata. Ensimmäinen uskonkohta kuuluu: Minä uskon Jumalaan, ja toinen: Isään, Kaikkivaltiaaseen, Taivaan ja maan luojaan. Siinä sanotaan yhdessä lauseessa harvinaisen paljon.

Nikean uskontunnustus on hieman monisanaisempi.

Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Me siis uskomme, että kaikki mikä ympärillämme näkyy tai ei näy, mutta on osa luontoa, on Jumalan luomaa. Ja Jumalan käsistä tulleena, se kertoo hänestä ja hänen voimastaan.

Ero maallisen ja hengellisen, aineellisen ja henkisen välillä tuppaa olemaan uskonnollisessa ajattelussa turhan iso. Ikään kuin olisi hyvä henkisen ja hengellisen sfääri ja toisaalla ruma – tai ainakin epäilyttävä - aineellinen ja ruumiillinen elämänpiiri.

Näin ei ole ainakaan luomiskertomuksen mukaan. Aivan Raamatun ensilehdillä kerrotaan, miten Jumala luodessaan maailmaa toteaa monta kertaa, että näin on hyvä. Hän on tyytyväinen kättensä jälkeen.

Ei kai meillä hänen luoduillaan liene Jumalaa suurempaa viisautta arvioida sitä, mikä luomisessa on arvokasta ja mikä arvotonta.

Don Giovanni kuoli katumattoman kuoleman

2006-10-03T09:43:00.000-07:00

Suomen Kansallisoopperan ohjelmistossa on parhaillaan – taas kerran – Wolgang Amadeus Mozartin ooppera Don Giovanni. Eilisen esityksen solistilistassa kerrottiin, että menossa oli 45. ensi-illan jälkeinen esitys.

Se on ihmistä ikuisesti kiehtova kertomus miehestä ilman omaatuntoa. Don Giovanni on jonkinlainen Casanova, joka viettelee naisen toisensa perään. Oopperan tunnetuin aaria taitaakin miespalvelija Leporellon luetteloaaria, jossa hän listaa kuinka monta naista isäntä on missäkin maassa vietellyt.

Don Giovanni selittää asian omalta kannaltaan nerokkaasti. Eihän hän voi ruveta uskolliseksi kenellekään, koska se merkitsi että hän kieltäsi muilta naisilta ilon tuntea hänet. Murhakaan ei ole Don Giovannille vieras asia, ja lopulta hän tuhoutuu omaan ylimielisyytensä, joka kohdistuu hänen tappamaansa mieheen.

Mozartin oopperoissa on paljon komiikkaa ja huumoria, niin tässäkin. Takit ja hatut vaihtavat käyttäjiään ja lähes kaikki tapahtumat selittyvät sillä, että on ilta tai yö, jolloin ihmisten tunnistaminen on vaikeaa. Siihen aikaa ei vielä sähköä ollut.

Laskin mielessäni, että olen nähnyt kyseisen oopperan livenä ainakin viisi kertaa, todennäköisesti useammin. Esitykset pystyin palauttamaan mieleen jonkin laulajan tai lavastukseen liittyvän muistikuvan avulla.

Hauskuudestaan ja päähenkilönsä näennäisestä moraalittomuudesta huolimatta Don Giovanni on hyvin moraalinen teos. Siinä paha saa todella palkkansa, toisin kuin oikeassa elämässä. Omia mielihalujaan toteuttanut aatelismies päätyy oopperan lopussa sanamukaisesti helvetin kuiluun.

Kolkointa tarinassa on, että Don Giovanni ei pelkää haastaa haudantakaista vierastaan ja ilmoittaa suoraan, ettei kadu mitään. Sitten hänen etsikkoaikansa on loppu ja tuli nielee hänet. Hän kuolee katumattoman kuoleman, josta meitä muita varjelkoon Kaikkivaltias Jumala.

Oman oopperamme esitys oli varsin laadukas. Solistijoukko oli tasainen ja varsinkin Raimo Laukka nimiroolissa, Hannu Forsberg Leporellona ja Raili Viljakainen petettynä Donna Elvirana olivat korville hunajaa. Viis muutamasta alavireisestä äänestä, sillä elävä musiikki on aina elävää musiikkia.

Hilpeä sisäpiirijuttu oli, että esitystä johti papin mies, Kari Tikka ja pirteää häitään viettävää palvelijatarta Zerlinaa lauloi kirkkoherran vaimo, Merja Virkkala.

Selviytymättömyys ei myy

2006-09-29T14:50:00.000-07:00

Siitä lähtien kun ihmisiä alettiin pudottaa pois työelämästä, selviytymistarinoille on tullut yhä enemmän kysyntää. Aina ei tietenkään tarvitse olla kyse työstä ja sen menettämisestä. Tärkeintä on, että oli katastrofi miten massiivinen tahansa, ihminen kuitenkin nousee jaloilleen ja jatkaa elämäänsä edes suhteellisen valoisin mielin.

Tämä perusmalli on iskostunut varsin syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja siitä seuraa, ettei huonosti päättyneitä tarinoita saa kertoa ainakaan julkisesti. Nehän masentavat kuulijaa/lukijaa/katsojaa. Ne eivät myy.

On tietysti totta, että ihminen tarvitsee toivoa. Sitä tarvitaan erityisesti silloin kun oma elämä on enemmän tai vähemmän epävarmaa tai onnettomuuksien murjomaa. Toivo antaa elämälle tarkoitusta ja se luo perspektiiviä erityisesti tulevaisuuden suhteen.

Nykyinen elämisen malli, jossa työ on ihmisen arvon ratkaiseva mittari tuottaa monille ahdistusta. On työvoiman supistuksia, yritysmyyntejä, fuusioita, irtisanomisia ja ennen kaikkea pätkätöitä. Kaikki on suhteellisen hyvin niin kauan kuin uusi työ löytyy säädyllisen ajan sisällä, mutta jos väliaika venyy, ihmisen ylle alkaa langeta epäilyksiä. Juokohan se liikaa, käyttääkö jotain aineita, onko jo kokenut loppuun palamisen, eikä toipunut siitä? Elämä jatkuvan pienen epäluulon alla on varsin kuluttavaa. Siinä selviytyvät oivallisesti vain ne, joilla on rikkumaton luottamus omaan erinomaisuuteensa, ja jotka osaavat myydä itsensä.

Vierellä vaaniva riski leimautua luuseriksi on monille todellisuutta vieläkin. Luuseri on ihminen, joka ei ole selviytynyt, vaan niin sanotusti hävinnyt. Hän on voinut antaa periksi liian suurien paineiden tai liian monien vastoinkäymisten alla. Meillä kaikilla ei ole optimistista taistelijan luonnetta, vaan pettymysten sietokyvyn raja voi tulla nopeastikin vastaan.

Nämä ihmiset muuttuvat näkymättömiksi, koska he ovat monien mielestä niin masentavia. Heistä tulee tilastojoukkoa, josta yksilöt eivät erotu. Heistä tehdään yleistyksiä ja heidän kohtalonsa on vajota ikäryhmiksi mm. sairastavuus-, työttömyys-, lääke- ja alkoholitilastoihin. Tilasto ei kerro oikeista elävistä ja kokevista ihmisistä.

Vaikka heidän joukossaan olisikin niitä, jotka räpiköivät siipirikkoina rannalle elämän myrskyävältä mereltä, he eivät ole niitä selviytyjiä, joita tämä aika kaipaa.

He ovat vain hengissä – toistaiseksi.

Kun oopperassakin pitää pelätä – vai pitääkö?

2006-09-28T12:51:00.000-07:00

Helsingin Sanomat (28.9.) otsikoi tosi rämäkästi Berliinissä toimivan Deutsche Operin johdon päätöksen perua Mozartin Idomeneo-oopperan näytökset. Otsikko Ooppera häpäisi itsensä todella hyppäsi silmille pääkirjoitussivulta.

Perumisen syy oli oopperan loppunäytös, jossa nimihenkilö heiluttelee jumalhahmojen irtileikattuja päitä. Ohjaaja on niputtanut samaan joukkoon kreikkalaisten Poseidonin, kristittyjen Jeesuksen, islamilaisten Muhammedin ja Buddhan. En tiedä ohjaajan aivoituksia, mutta tuntuisi luontevalta olettaa hänen halunneen rinnastaa kaikki suuret uskonnot toisiinsa.

Johdon päätöksen tekee kiinnostavaksi se, että sama esitys pyöri näyttämöllä jo vuonna 2003, mutta silloin se ei suuremmin herättänyt kummastusta. Mutta nyt oopperan johdon oli vallannut pelko siitä, että he aiheuttavat samanlaisen tai ainakin samantapaisen reaktion kuin tanskalaisen Jyllands Postenin taannoiset pilapiirrokset. He eivät halunneet loukata islaminuskoisia millään muotoa.

Tilanne kuulostaa jossain määrin tutulta. Siinä on samaa kuin suomalaisessa itsesensuurissa Neuvostoliitoin voimain päivinä. Pitää olla äärimmäisen varovainen, ettei suuri naapuri vain suutu tai loukkaannu tai molempia.

Meillä pelko oli enimmäkseen poliittista laatua ja sitä oli pohjustettu historian karvailla kokemuksilla. Berliiniläisen oopperan johto todennäköisesti pelkäsi väkivaltaista hyökkäystä, joka pahimmassa tapauksessa olisi terrori-isku.

Mutta pitääkö islaminuskoisia pelätä todella tällä tavoin?

Miltä mahtaa tuntua maltillisesta muslimista, joka kuulee että eurooppalaiset peruuttelevat kulttuurilaitoksiensa näytöksiä heikäläisten ääriryhmien takia?

Ehkä oopperan johdon reaktio paljastaa paitsi kohtuuttoman pelon, myös jotain eurooppalaisten suhtautumisesta muihin uskontoihin. Vanhojen kreikkalaisten merenjumalaa Poseidonia ei enää kukaan nousisi puolustamaan, mutta Jeesuksen pään heilutteleminen näyttämöllä voisi hyvinkin loukata kristittyjä. Silti kukaan ei tainnut sitä tehdä. Buddhalaisuuden vissi rauhanomaisuus suojannee heitä äkkireaktioilta.

Ilmeisesti islam mielletään näistä neljästä kaikkein ärhäkimmäksi uskonnoksi. Ei eurooppalaisten silti pidä ryhtyä vahtimaan mielessään, mitä kaikkea äkkiväärimmät muslimit saattaisivat tehdä. Jos päämääränä on rinnakkaiselo, nöyristeleminen ei ainakaan siihen suuntaan vie.

Miten digiaika näkyy seurakuntavaaleissa?

2006-09-26T05:16:00.000-07:00

Marraskuun seurakuntavaalit ovat ensimmäiset, joiden tuloksiin digimedialla voi olla todellista vaikutusta. Voi silti käydä niin, ettei vaikutus ole vielä kovin tuntuvaa, mutta olen varma, että neljän vuoden kuluttua pääosin paperilla hoidettu kommunikaatio saa rinnalleen väkevät sähköiset mediat.
Aloitan tämän blogin siksi, että mielestäni esitteet ja muu perinteinen materiaali antaa aivan liian vähän tietoa ehdokkaista ja heidän ajatuksistaan. Tiedän myös, että blogi on riski, koska toimittajan kokemus on opettanut, että jos vain ajatus tai mielipide voidaan ymmärtää väärin, niin se ymmärretään väärin.
Silti otan riskin ja ryhdyn kirjaamaan mietteitäni tähän blogiin sen sijaan että vain jupisin niitä itsekseni keittiön pöydän ääressä.
Posti toi viime viikolla mormonien uuden temppelin esitteen. Se oli ilmeisti jaettu kaikkin talouksiin pääkaupunkiseudulla. Ulkoasu oli elegantti, taitto siistiä ja tietopakettia oli miellyttävä lukea.
Hieman minua häiritsi, että Myöhempien Aikojen Pyhien yhteisö kutsuu itseään kirkoksi, vaikka se on Suomessa rekisteröity vain uskonnolliseksi yhteisöksi. Luokiteltaessa uskonnollisia yhteisöjä, mormonit ja jehovan todistajat jätetään kristillisten kirkkojen ulkopuolelle, koska niiden opetuksessa Jeesuksen merkitys jää muiden tekijöiden varjoon.
Eniten jäin kuitenkin miettimään mormonien suhdetta yksineläviin ihmisiin. En löytänyt esitteestä sanaakaan asiasta. Sen sijaan perheen ja suvun merkitystä korostettiin erittäin paljon. Liekö unohdus ollut tahallinen vai tahaton, mikä olisi mielestäni vielä pahempi asia.