Naispappien sortamista jo vuodesta 2006

Tämä puheenvuoro on pidetty kirkolliskokouksessa vuonna 2006. 

Silloin käsiteltiin Mikko Heikan vetämän työryhmän työn tulosta aiheesta "Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus"

Eipä ole tilanne kirkossa kummemmin vielä korjaantunut.

-----------------------------------------------

Arvoisa puheenjohtaja,

Edustaja Kujalan aloite toi eittämättä mieleen ajat ennen vuotta 1986. Siinä on kaikuja ajoilta, jolloin tarve estää naisten pääsy alttarille kirvoitti monen miehen verbaalilahjakkuuden aivan uusille tasoille.

                   On valitettavaa, ettei piispa Mikko Heikan työryhmän helmikuussa julkistettu mietintö ole ilmeisestikään levinnyt kovin laajalle, vaikka se on netissä kaikkien saatavilla.

                   Tai ehkä se sittenkin on.

                   Mietinnössähän otetaan selkeästi kantaa kirkkoamme kalvavaan ristiriitaan siitä, onko kaikkien pappien kyettävä tekemään työtä keskenään, vai onko joillain asiasta erivapaus.

                   Edustaja Kujala toteaa, että kirkkolain 5 luvun, ilmeisesti sen 1 §:ssä,  ja kirkkojärjestyksen 5 luvun, 2 §:n kohdassa 3, joka ilmeisimmin kuitenkin viittaa kyseisen pykälän kommentaarin kohtaan 3, jossa puhutaan henkilön soveltuvuudesta pappisvirkaan, ei lainkaan huomioida henkilön sukupuolta.

                   En oikein ymmärrä, miten kommentaarin kohta selkenisi, jos sitä tarkennettaisiin niin, että mieshenkilön soveltuvuutta pitäisi mitata jotenkin toisin kuin naishenkilön. Ainakin siitä nousi meteli, koska kyse olisi syrjinnästä. Eri säännöt miehille ja naisille!

                    En tosin ihan helpolla voi kuvitella, että pappisvihkimystä lähtisi hakemaan nainen, joka vastustaa naispappeutta – tai miespappeutta. Hänen soveltuvuutensa tutkiminen olisi varmaan aika lyhyt prosessi.

                   Edustaja Kujala kiinnittää aiheellisesti huomiota kirkkoa uhkaavaan työntekijäpulaan. Luulen kuitenkin että kirkkoa työnantajana tuskin tekee houkuttelevammaksi se, että se sallisi naispappeuteen avoimen kielteisesti suhtautuvien miesten edelleen vähäksyä naisia ja kieltäytyä yhteistyöstä naiskollegoittensa kanssa.

                   Epäilen, että se karkottaisi paitsi mahdollisia uusia työntekijöitä, myös kirkon niitä jäseniä, joiden mielestä naisten syrjimisen salliminen on tympeää, eikä sellaisen yhteisön toiminnassa haluta olla mukana.

                   Piispa Heikan työryhmän mietinnön nimestä Työn johtaminen, työyhteisöjen kehittäminen ja työturvallisuus ei ulkopuolinen hevin arvaa, missä sen painopiste on. Nimi on mitä suurimmassa määrin kohdallaan, koska kyse on kirkon työntekijöitten kyvystä tehdä työtä yhdessä ja suhtautua asiallisesti myös luottamushenkilöihin ja seurakuntalaisiin.

                   Kaikilla suomalaisilla on mielipiteen vapaus. Periaate koskee myös miehiä, jotka eivät ole hyväksyneet pappisviran avaamista naisille. Mielipiteen vapaus ei kuitenkaan tarkoita oikeutta elää oman näkemyksensä mukaan muista piittaamatta. Erityisesti tämä koskee työelämää.

                   Suomalaisessa yhteiskunnassa on voimassa koko joukko lainsäädäntöä, joka liittyy työn tekemiseen. Nykymaailmassa aika harva voi valita itselleen ihanteellisimman työpaikan. Moni on töissä sellaisessa yrityksessä tai yhteisössä, jonka kaikkia arvoja ja menettelytapoja hän ei hyväksy, mutta silti hän pysyy työpaikassaan. Usein siksi, että pitää itse työstä.

                   Joskus kaukaisella 1970-luvulla olin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulussa. Se oli tiukan vasemmistolaisuuden aikaa ja meidänkin kurssillamme oli erinäisiä taistolaisia ja muita vasemmistolaisia. Silti heidät oli valittu tiukan seulan jälkeen toimittajakouluun. Heissä oli valitsijoiden mielestä hyvän toimittajan ainekset.

                   Työperiaatteet olivat kuitenkin selvät: Jutuissa kirjoittajan poliittinen tai muu maailmankatsomus ei saanut näkyä. Ajatella sai miten halusi –tietenkin ja vapaa-ajallaan tehdä, mitä halusi. Jutut kuitenkin kirjoitettiin kuten Hesarin tyyli oli. Peli oli selvä. Mielipiteet sai pitää, mutta työ tehtiin palkanmaksajan periaatteiden mukaan.

                   Toimittajillahan on myös oikeus kieltäytyä joskus työtehtävästä, jos se sotii hänen eettisiä periaatteitaan vastaan. Harva sitä on kuitenkaan tehnyt. Ja korkeintaan joskus.

                   Jos töitä alettaisiin valikoida ns. omantunnon mukaan, aika nopeasti suositeltaisiin arvomaailman paremmin sopivan työnantajan etsimistä.

                   Kirkossa ollaan nyt osapuilleen samassa tilanteessa. Vuodesta 1986 saakka eriuskoiset ovat saaneet elää omien näkemystensä mukaan ja muut ovat laupiaasti katsoneet sivusta ja odottaneet että ymmärrys voittaisi. Näin ei ole käynyt.

                   Mielestäni edustaja Kujalan aloite edustaa mennyttä aikaa. Omatunto ei ole kirkossakaan sellainen tekijä, jonka turvin saa toteuttaa ennakkoluulojaan, vaikka ne kuinka naamioisi raamatun ja perinteen taakse. Nyt on aika palata ruotuun, Jos 20 vuotta ei ole riittänyt sopeutumiseen, uutta työnantajaa on syytä alkaa katsella.

Ehdotan että edustaja Kujalan aloite jätetään raukeamaan.