Pöyristelyn paheksuja lankesi pöyristelyyn

                         

                         

Professori Jaana Hallamaa lanseerasi jossain vaiheessa mainion termin pöyristellä, jolla asioista tehdään suuresti paheksuttavia.

Suomen Kuvalehdessä tällä viikolla (4.4.2019) julkaistu Hallamaan mielipidekirjoitus kuuluu valitettavasti samaan sarjaan, vaikka se verhoaa pöyristelynsä ”Tapaus Laajasalosta” näennäisen korrektiin muotoon.

Rehellisesti sanoen en ymmärrä, miksi Teemu Laajasalon saamaa sakkotuomiota kirjanpidon huonosta hoitamisesta pitää vielä tutkia ja pitää esillä. Suuri osa mielipidekirjoituksesta käsittelee jo moneen kertaan julkisuudessa esiin tulleita tapahtumia.

Niiden pohjalta kirjoittaja nostaa esiin asioita, jotka ovat ilmeisesti häirinneet häntä. Mielestäni ne eivät ole kovin raskauttavia.

Laajasalon synnit

Hallamaa erittelee kolme erilaista ”syntiä”, joihin Laajasalo on syyllistynyt. Lopputulema kuitenkin on, että jonkin asteisena rikollisena hänen pitäisi erota. Tätä ei sanota aivan suoraan, mutta vaatimus on silti pöyristyttävä.

Kirjanpitorikkomuksen lisäksi Laajasalon synnit ovat Hallamaan mukaan:

1)     Käyttää Helsingin tuomiokapitulin tiedotteita oman asiansa ja näkemyksensä esittämisen kanavana.

2)     Tiedotuksessa piispan törkeän huolimatonta toimintaa yrityksensä kirjanpidon hoitamisessa  (rikoksia)  on siloteltu ja pehmennelty.

3)     Laajasalo on pyytänyt rangaistuksen alentamista kielteisen julkisuuden vuoksi.

Kirjoituksessa on useita ns. hurskaita toiveita. Ne ovat ikäviä siksi, että jos ajattelee yhtään pidemmälle, niiden toteutuminen on aika mahdotonta. Silti ne langettavat epäilyn varjon sekä kirkon että piispan ylle.

Mikä yhteisö kertoo kaiken julkisuuteen?

Kirjoittajan mukaan piispojen ja kirkon tiedottajien pitäisi ottaa kantaa Laajasalon toimintaan ja sen merkitykseen.

Mitä piispojen siis pitäisi tehdä? Moittia kollegaansa julkisesti? Tehdä julkilausuma, jossa he irtisanoutuvat Laajasalosta kokonaan tai osittain?

Entä tiedottajat? Pitäisikö heidän levittää eri puolille tietoa siitä, että yksi näkyvä kirkon työntekijä on toiminut talousasioissaan väärin?

Ihmettelen oletusta, että erityisesti kirkon pitäisi kertoa kaikki asiat ”lyhentämättöminä” suoraan julkisuuteen. 

Mikä yritys, yhteisö, järjestö tai mikään muu organisaatio lähtee revittelemään asioita, joissa joku on toiminut väärin? 

Yleensä pyritään selvittämään ongelmat, minimoimaan vahingot, pyytämään anteeksi ja jos mahdollista, siirtymään eteenpäin. Ei kirkko tässä mielessä poikkea muista inhimillisistä yhteisöistä.

Mikä riittäisi?

Miksi kirkon tai vaihtoehtoisesti piispa Laajasalon pitäisi heittäytyä maahan, ripottaa tuhkaa päälleen ja sanoa, että sylkekää ja pilkatkaa meitä, olemme toimineet väärin?

Totuusyhteisönä kirkon pitäisi olla esimerkillinen, kirjoittaja sanoo. Tuskin kirkko on koskaan ollut täysin esimerkillinen. Se ei kuitenkaan estä sitä, että kirkko pyrkii toiminnassaan kohti esimerkillisyyttä.

Mitä erityistä etua olisi ollut siitä, että tuomiokapitulin tiedote olisi lainannut suoraan oikeuden sanamuotoja? Ketä olisi ilahduttanut tai tyydyttänyt, jos olisi kirjoitettu näin:

”Laajasalon menettely on kokonaisuutena arvioiden ollut selkeästi törkeän huolimatonta, kun hän on jättänyt merkittävän osan kirjanpitoaineistosta toimittamatta kirjanpitäjälle kolmen tilikauden aikana, sekä laiminlyönyt yhtiöjärjestykseen perustuneen velvollisuuden tarkastaa ja allekirjoittaa tilinpäätökset kolmen tilikauden aikana.”

En voi mitään sille, että professori Hallamaan esille nostamat ”synnit” eivät ole mielestäni järisyttävän suuria. Itse asia eli kirjanpitoa koskevat rikkomukset ovat tulleet julkisuudessa erittäin hyvin esille sekä sekulaarissa että kirkollisessa me käsitelty. Nyt syyttäjä vie asiaa eteenpäin ja Laajasalo pysyy ainakin pikku-uutisten otsikoissa siihen saakka kunnes hallinto-oikeus on tehnyt ratkaisunsa.

:                         Asiallista, rehellistä, analyyttistä tekstiä?

Tekstiä on FB:n palstoilla kiitelty analyyttiseksi, asialliseksi ja monilla muilla myönteisillä laatusanoilla. Se nostaa kiittelijöiden mukaan kirkon salailumentaliteetin taas esiin ja vaatii kirkolta ja sen toimijoilta rehellisyyttä. Vaatimuksena käytetään ilmaisua totuusyhteisö, jota tosin ei määritellä, vaikka moni muu tekstissä ollut väite dokumentoidaan niin perusteellisesti, ettei liene aiheellista kutsua tekstiä enää mielipiteeksi.

Valitettavasti Hallamaan tekstin julkitulo sopii oikein hyvin kaavaan, jolla piispa Teemu Laajasaloa on pidetty ikävässä julkisuudessa kohta pari vuotta. Tähän asti siitä on huolehtinut Johanna Korhonen, joka nosti syksyllä 2017 Laajasalon yrityksiin liittyvät epäselvyydet julkisuuteen.

Toistuvaa toimintaa

Kun niistä ei noussut suurempaa kohua, hän julkisti perusteellisen Laajasalon luottokorttien käyttöä koskevan selvityksensä tammikuussa 2018. Tietoja ei tarkistettu asianmukaisesti, vaan 40 ”kysymyksen” lista annettiin suoraan julkisuuteen.. Ilmeisesti se sai aikaan riittävän tasoisen pöyristelyn.

Seuraava nosto tuli maaliskuussa 2018, jolloin Helsingin seurakuntayhtymän tilaama selvitys johtavien viranhaltijoiden luottokorttien käytöstä ja valvonnasta tuli julkisuuteen. 

Tulos ei ollut riittävä Korhoselle, vaan hän nosti asian Kotimaan blogissa uudelleen esiin ja toimitti siitä dokumentin yhtymälle.

Kun tämä kohu laantui, seuraava tutkintapyyntö tuli lokakuussa piispan asumisjärjestelyistä, joissa epäiltiin verovälttelyä.  Yritys kuitenkin kuivui kokoon, koska asia ei ollut niin kuin tutkintapyynnön tekijä oli olettanut.

Olisi aika ikävä ajatus, että professori Hallamaa olisi osa tätä kaavaa ja sen toteutusta. 

Älykkäänä ja kriittisenä ihmisenä, hän todennäköisesti päättää piipanvaalin jälkipuinnin tähän kertaan.