Hesarin toimittajana olemisen vaikeudesta

Helsingin Sanomien toimittaja Anna Karismo teki viime tiistain (10.10.) lehteen jutun kirkon rikkaudesta ja keskiviikkona hän kommentoi vielä kirkon ja rahan suhdetta.

Ei ole helppoa olla maan suurimman päivälehden toimittaja. Jos liikaa kyselee, on riski että joutuu jonkun puhetorveksi. Sitä Sanomissa on aina varottu viimeiseen asti.

Jos taas ei perehdy tarpeeksi aiheeseensa, käy kuin toimittaja Karismolle. Tulee virheitä ja oma ikävä asenteellisuus näkyy – jopa jutussa – ei vain kommentissa. Samalla vahingoittaa juttunsa kohdetta vahvistamalla ikiaikaisia asenteita, jotka perustuvat enemmän ja vähemmän virheellisiin tietoihin ja ennakkoluuloihin. Jos saman tekisi jollekin yritykselle tai puolueelle, meteli olisi toista luokkaa.

Kun itse opetan jutun tekemistä, painotan sitä, että on sittenkin pienempi häpeä olla tyhmä ja osaamaton haastateltavan kanssa kuin tehdä virheensä koko lukijakunnan silmien edessä. Hesarin suuruus ja painoarvo tuottavat varovaisuutta, joka muistuttaa suuresti ylimielisyyttä. Tuloksena on juuri sellaisia töppäyksiä, joita Anna Karismo teki.

Sekä toimittajan tiistaisesta jutusta että keskiviikon kommentista näkyi, ettei liikkeellä ollut taloustoimittaja. Lukuja oli yhdistelty perin vapaasti ja tehty huolettomia rinnastuksia. Jos lähteenä oli Seurakuntien vuositilasto 2005, sitä ei myöskään voi kehua erityisen lukijaystävälliseksi.

Eihän kukaan estä toimittajaa näyttämästä asenteitaan, mutta on vähän tylsää lukea iänikuisia väitteitä kirkolle veroa maksavista yrityksistä kun lain muutoksesta on jo 13 vuotta!

Tai että valtio on myöntänyt kirkolle veronkanto-oikeuden, jonka turvin se kokoaa suurimman osan tuloistaan!

Voihan sen näinkin sanoa, tosin en tiedä ketään muuta, joka niin tekisi. Siitä ajasta jolloin kirkot rakennettiin pitäjän yhteisillä talkoilla ja papeille maksettiin palkka voi- ja ruistynnyreinä taitaa olla jo aika kauan.

Kun toimittaja tämän päälle vielä kirjoittaa ”Ilman valtion taloudellista tukea kirkon asema Suomessa olisi nykyisin tyystin toinen”, tulee outo olo. Kuka tukee ketä??

Kirkko maksaa vuodessa 17 miljoonaa euroa valtiolle siitä, että tämä kokoaa samalla kirkollisverot kuin omansakin ja tilittää ne sitten seurakunnille.

Erityinen silmätikku näyttää olevan seurakuntien diakoniatyö, joka on noussut laman jälkeen yleiseen tietoisuuteen. Hätäavuksi pystytetyt ruokapankit ja muut konkreettisen avun muodot ovat hämärtäneet diakonian idean henkisestä ja hengellisestä tuesta. Kun Anna Karismo ihmettelee, miksi seurakunnat rakentavat kappeleita eivätkä jaa avustuksia, tulee uudestaan outo olo.

Rinnastus muistuttaa hiukan sitä, miksi korjataan jotain Hakamäentietä samaan aikaan kun vanhusten hoito on retuperällä. Totta kai kysymyksen voi esittää, mutta eivät asiat silti ole yhteismitallisia.

Mitähän pitäisi tehdä, jotta edes toimittajat tajuaisivat, ettei kirkko ole sillä tavoin rikas, että se noin vain jakaisi ihmisille rahaa. Apua antavat yksittäiset seurakunnat ja muutamat diakoniarahastot, ei mikään rikas ja itsekäs kirkko.

Rahan jakaminen kuuluu Suomessa kunnille eikä kirkolle, joka tekee sitä vain äärihädässä. Kun kirkko ja kunta aikoinaan erotettiin, kunnan alueeksi tuli selkeästi maallinen valtapiiiri. Kunnalle kuuluvat terveydenhuolto, koulut, lasten päivähoito ja sosiaalitoimi, jonka tehtäviin rahan jakaminen kuuluu muun toimeentulotuen hallinnoinnin rinnalla.

Se joka vaatii kirkkoa jakamaan rahaa köyhille, ei ole itse tainnut olla niin kovassa paikassa elämässään, että olisi joutunut tajuamaan kunnan ja seurakunnan toiminnan todelliset erot.