Kunnalla ja seurakunnalla eri reviirit

Oli kerran aika, jolloin seurakunta oli suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö. Tärkeää oli rakentaa kirkko tai kappeli, sitten saatiin oma seurakunta. Kunnista ei silloin oltu kuultukaan.

Seurakunta opetti ihmiset auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan, se piti kirkonkirjoja ja rankaisi kurittomia ja huonosti eläviä. Jos ei muuten niin häpeällä. Seurakunta piti huolta myös köyhistä, ja nämä olivatkin ensimmäisiä ryhmiä, joista vastuu siirtyi kunnille.

Vähitellen seurakuntien lähes kaikki yhteiskunnalliset tehtävät ovat siirtyneet kunnille. Viimeisimpiä lienee diakonissakoulutuksen muuttaminen niin, ettei heidän enää tarvitse olla sairaanhoitajia. Koko terveydenhoito on kunnan vastuulla ja nykyisin diakonian työntekijöillä onkin usein sosiaalialan, eikä terveysalan koulutus.

Hieman kuntahistoriaa

Wikipediasta löysin seuraavan lyhyen kuntahistorian, jota olen hieman vielä tiivistänyt.

Kunnat erotettiin hallinnollisesti evankelis-luterilaisista seurakunnista ja kappeliseurakunnista autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikana. Se tapahtui vuoden 1865 kunta-asetuksen perusteella ja kuntajaon pohjaksi tuli pääasiassa maalaiskunnista, ei siis kaupungeista, muodostunut seurakuntajako.

Joissain tapauksissa seurakunnalle alisteisista kappelikunnista tuli omia, itsenäisiä kuntiaan.

Rukoushuonepiirin, kappeliseurakunnan tai seurakunnan muodostuminen riippui aikanaan alueen asukkaiden tahdosta ja kyvystä rakentaa itselleen rukoushuone, kappeli tai kirkko. Heidän kuului myös maksaa papiston apulaisen, kappalaisen tai kirkkoherran palkka. Tämä tapahtui useimmiten luonnontuotteina, voina, viljana, nahkoina.

Vähävaraisilla ja harvaanasutuilla alueilla kunnista tuli suuria kuten seurakunnatkin, kun taas tiheämmin asutuille ja vauraammille alueille paikallishallinnon yksikköjä syntyi enemmän ja ne olivat pinta-alaltaan pienempiä.

Jako kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin maalaiskuntiin oli syntynyt ennen kuntalain voimaantuloa. Kaupungeilla oli jo keskiajalta periytyvä erikoislainsäädäntö, joka oli voimassa 1970-luvulle saakka.

Kirkon apu on
lähelle tulemista

Kun kirkkoa kehotetaan rakentamaan asuntoja asunnottomille ja antamaan rahaa ja ruokaa rahattomille ja nälkäisille, kehityksen pyörää ollaan kääntämässä taaksepäin.

Ei niin, että nälkäiselle sanottaisiin, että rukoillaan nyt vain, kyllä Jumala auttaa.

Kolkoimmillaan silloin paetaan vastuuta lähimmäisestä Jumalan selän taakse. Pelastusarmeija perustajan William Boothin toteamus, ettei ihminen voi kuunnella puhetta Jumalasta, jos hänellä on nälkä ja vilu, pätee tänäkin päivänä. Ruokkiminen ja lämmittäminen eivät kuitenkaan ole kirkon tärkeimmät tehtävät. Tärkeintä on antaa ihmisille toivoa.

Ehkä syytä on myös seurakuntien työntekijöissä ja jäsenissä itsessään. Voi olla, että

nykymaailmassa vaatii liikaa rohkeutta sanoa, että kristillisen yhteisön avun painopiste on muualla kuin ruokakasseissa.

Jossain taustalla saisi kuulua 1300-luvulla eläneen äiti Juliana Norwichiläisen ääni. Hän sanoi: Kaikki kääntyy hyväksi. Aivan kaikki kääntyy hyväksi.

Siihen ei aina ole helppo uskoa, mutta rinnalle tarvitaankin joku toinen, joka jaksaa uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi.