Minä olen OK, mahdatko sinä olla?

Joskus 1980-luvulla – vai oliko jo peräti 70-luvun lopulla - oli muodissa yksinkertainen psykologinen teoria, jonka kehittäjä oli mies, nimeltään Berne. Etunimeä en muista ja kirjankin olen ilmeisesti vienyt jo kellarihuoneen hyllylle, joten en voi sitä nyt tarkistaa.

Bernen teoriaa myytiin virkkeellä: Minä olen OK – sinä olet OK. Siinä kohtasi kaksi toisensa hyväksyvää ihmistä, joiden kommunikaatio sujui.

Bernen teorian pohjalla lienee ollut itse Freud, mutta hänen sovelluksensa oli erittäin arkijärkinen ja toimiva. Bernen mukaansa ihmisellä on kolme tärkeää mielentilaa: vanhempi, aikuinen ja lapsi. Kun ihminen toimi ns. vanhemman tilassa, hän asettui muiden ulko- ja yläpuolelle. Hän komensi, moitti, arvioi ja arvosteli. ”Miten ne nyt tuolla tavalla tekivät, hyi, hyi.”

Aikuinen oli sovussa itsensä ja muitten kanssa ja niinpä kanssakäyminenkin sujui suuremmin komentamatta tai alistumatta. Aikuinen oli toivottu olotila, koska siinä keskusteli ja toimi kaksi tasaveroista ihmistä ja silloin asiat yleensä sujuvat.

”Tiedätkö, mitä tuolla tapahtui? Pitäisikö sinne mennä?”

Lapsen tilassa ihminen heittäytyi sananmukaisesti lapseksi, valitti, oli avuton ja kiukutteli. Lapsi myös pelkäsi ja säikkyi suhteettomasti, puhkesi pahimoillaan itkuun tai sai raivokohtauksia. ”Voi hirveää, mitä tästä nyt tulee, voi voi.”

Kaikki haluavat olla OK

Nykymaailmassa Bernen malli on saanut vallan uuden tulkinnan.

Ajassamme ihmisen pitää pärjätä, olla fiksu, taitava, jaksava, hyvän näköinen, pitää huolta ammattitaidostaan ja olla kaikin puolin mallikelpoinen henkilö työnantajien kannalta katsottuna. Silloin hän on OK.

Monen elämä on kuitenkin pätkätöiden varassa, ja aina vaanii vaara että tulee se kerta, jolloin ei kelpaakaan työnantajille. Kauanko saa olla pois työmarkkinoilta saamatta stigmaa selkäänsä? Kuukauden, kolme vai puoli vuotta? Koska iskee epäilys, että tuossa ihmisessä täytyy olla jotain vikaa?

Vaikka olisi vakituinen työ, kukin vanhenee samaa vauhtia kuin muutkin ja yhtäkkiä kohdalle voi osua jonkun päättäjän epäilys, että ikää on jo liikaa. Sellaisen ihmisen suhdeverkko ei varmaankaan ole enää kunnossa, ammattitaitokin taitaa olla vanhentunut, ja miksipä häntä enää kouluttaisikaan kun ikä tekee oppimisesta toisenlaista kuin nuorella.

Ja kas, äkkiä ihminen on ns. ”työmarkkinoiden käytettävissä”. Entä kun koko firma myydään ja kohta se sulautetaan toiseen. Silloin moni saa lähteä etsimään onneaan mistä luulee sen parhaiten löytävänsä.

Ei-OK on pelottava kohtalo

Ihmiset ovat todella tarkkoja aistimaan pärjääjät, ne jotka ovat OK. Vielä tarkempia he ovat tietämään ne, jotka ovat joutuneet vaaralliselle ei-OK-maaperälle. Sitä kohtaloa ei kukaan halua, koska siltä suolta on vaikea päästä kuivalle maalle.

Väitän, että me enemmän ja vähemmän alitajuisesti tiedämme, kenellä on oikeanlainen pukeutumistyyli, oikeat kengät, oikeita harrastuksia, oikeanlainen auto, koti, perhe ja niin edelleen. Tiedämme että toisessa on jotain vialla, ja häntä aletaan heti kartella. Olla ei-OK tarttuu helposti ja vie mukanaan.

Edellä kirjoitettu voi kuulostaa aivan päättömältä, jollei ole itse joutunut arvioitavaksi OK- ei-OK –akselilla. Sen jälkeen oppii nopeasti katsomaan muita sillä silmällä. Onko naapurin miehellä oikeanlainen solmio tai pusakka tai farkut tai harrastusvälineet tai muu tavara, jonka perusteella voimme asettaa hänet akselille.

Naisilla sama arviointi toimii vielä tarkemmin. Yhdellä silmäyksellä tulevat arvioiduksi vaatteiden materiaalit ja leikkaukset, kengät ja laukut, kynsien ja hiusten kunto, huolittelun aste ja niin edelleen.

Ja miksi kaikki tämä?

Siksi, ettei minua luettaisi häviäjien joukkoon. Tai että kuuluisin niihin, jotka tietävät miten pitää toimia ja menetellä ennen kuin muut, tavalliset taavit.

Heillähän riski pudota kategoriaan ei-OK on aina suuri.