Onko usko kiitollisuutta?

Huonosta muistista ruumis kärsii: olin unohtanut kokonaan että eilen eli maanantaina oli Pisara-tekstin dead-line. Niinpä asiasta muistuttava puhelu tuli pienoisena yllätyksenä.

Reippaana uutistoimittajana kuitenkin lupasin tekstin heti huomiseksi ja onneksi se syntyi liki salamavauhtia. Sitä joudutti, että olin jo muutaman päivän herkutellut piispa Eeron ajatuksella uskosta kiitollisuutena ja kiitollisuudesta uskon muotona.

Ajatuksessa on jotain läpeensä viehättävää.

”Kiitos sinulle Jumala että saan tuntea sinut. Tai: kiitos sinulle Jumala, että olet antanut minun nähdä kaiken tämän kauniin/tavata nämä ihanat ihmiset/elää juuri nyt ja olla onnellinen”.

Kiitollisuutena ilmenevä usko ei ole suorittamista, eikä ratkaisuja, se vain on. Kiitollisuus suuntautuu uskon kohteeseen, sellainen usko ei pyydä mitään itselleen tai muille, se vain suuntaa katseensa Jumalaan.

Jos usko olisi kuin kiitollisuutta, se olisi kuin hengittämistä.

”Hyvä Jumala, minä vain katselen sinua ja hyvyyttäsi. Kiitän siitä, että saan olla tässä, eikä minun tarvitse sanoa eikä tehdä mitään”

Tällainen usko on tosi kaukana suorittavasta ja ulospäin tietoisesti esiintyvästä uskosta. Se ei myöskään kiivaile oikeasta opista tai korostuksista.

Luulen, että jos ihmiset osaisivat kutsua Jumalalle suunnattuja kiitollisia huokauksiaan uskoksi, meillä olisi tässä maassa paljon enemmän uskovaisia. Nythän moni kokee, ettei hänellä oikeita kokemuksia tai muuten riittävän vahvaa uskoa, jotta uskaltautuisi Jumalan varaan.

Eipä niitä ilmeisesti tarvitakaan. Kiitollisuus riittää.