Voihan Venäjä!

Äitini, 91 v. on kotoisin aivan Suomen nykyisen itärajan pinnasta. Niinpä hän ei ole koskaan ollut mikään erityinen Neuvostoliiton ystävä ja hänen tyttärenään en minäkään ole koskaan tuntenut erityisen suurta luottamusta itänaapuria kohtaan.

Se ei sulje pois sitä, ettenkö olisi tuntenut mitä hurmaavimpia venäläisiä, mutta kansakuntana itänaapuri herättää minussa melkoista kummastusta. Varsinkin viime aikojen temput georgialaisten kyykyttämisineen ja suomalaisten puuntuonnin paneminen ensin 30 prosentin verolle ja sitten sen peruminen ovat ällistyttäviä. Minulle ne kertovat mentaliteetista, joka on aika kaukana kansojen välisistä normaaleista käytöstavoista.

Järjestäytyneeseen yhteiskuntaan tottuneelle yhtäkkiset ”tsaarin ukaasit”, joilla asiat pannaan toimeen saman tien tuntuvat tosi oudoilta. Millainen on valtakoneisto, joka kostaa kurittomille naapurimaille katkaisemalla näiltä energian tai karkottamalla niiden kansalaisia oitis paikalla pois kodeistaan? Tai antaa tappaa ikäviä ihmisiä olivat nämä sitten toimittajia tai pankinjohtajia? Syyllisiä luvataan etsiä ja rangaista, mutta kummasti nämä vain jäävät löytymättä.

Samaan nippuun kuulunevat myös oikeudenkäynnit, joissa tuomio on etukäteen päätetty ja tuomareiden tehtävä on etsiä jonkunlaiset perustelut tuomiolle. Näin ainakin kerrottiin eräässä TV-ohjelmassa, jossa haastateltiin virastaan pois siirtyneitä/ siirrettyjä tuomareita. He olivat uskaltaneet kritisoida moista toimintaa.

Jos USA:a pidetään salaliittoteorioiden luvattuna maana, ei taida Venäjä siitä paljon jälkeen jäädä. Kun entinen FSB:n mies myrkytetään radioaktiivisella aineella, se on vain tahallinen provokaatio nykyistä hallitusta vastaan, joka on syytön. Tai Anna Politkovskjan tappaminen talonsa hissiin on toinen provokaatio hallitusta vastaan. Ne, joita eniten epäillään vakuuttavat pontevimmin syyttömyyttään ja nimeävät aivan muut syyllisiksi. Salaliitto, salaliitto tietysti….

Ison maan asukkaissa on tiettyä ylimielisyyttä, joka näkyy niin amerikkalaisissa kuin venäläisissäkin. He ovat tottuneet saamaan osansa siitä kunnioituksesta, jonka heidän maallaan on kansainvälisessä politiikassa kokonsa ja vaikutusvaltansa vuoksi, eivätkä usein edes huomaan käytöstään.

Nämä asiat näkyvät pienissä yksityiskohdissa: moni amerikkalainen olettaa kaikkien maailman ihmisten osaavan edes hiukan englantia. Hän aloittaa puheen suoraan äidinkielellään, eikä kysy toiselta, puhuuko tämä englantia. Venäläinen taas ei oikein ymmärrä, että hänen pitäisi jonottaa lehtikioskilla niin kuin muidenkin tai opetella ruotsia toimiakseen valtion tai kunnan virassa. Eikö muka venäjä ole ihan yhtä hyvä toinen kieli kuin ruotsi?

Neuvostoliiton aikaan asioista ei puhuttu, eikä paljon tiedettykään. Nyt tietoa tulee sekä kehityksestä että taantumuksesta. Epämiellyttävintä on kuulla, miten miliisi nujertaa kansalaismielipiteen ilmaisuja ja kuinka mediat on kaapattu hallituksen käsikassaroiksi.

Mihin menet Venäjä?