Luomisen tuskaa

Jo kansakoulussa ainekirjoitus oli minusta hauskaa. Parasta oli annettu aihe, josta sai sitten hersytellä vapaasti. Silloin oli vielä mielikuvitustakin ja tarinaa syntyi.

Mutta auta ja varjele, kun pitää kirjoittaa ilman otsikkoa. Siinä vasta pulma. Mistä ottaa riittävän hemaiseva aihe, joka inspiroi niin minua kirjoittajana kuin lukijaakin?

Ehkä tässä onkin muuan syy siihen, miksi minusta tuli toimittaja. On aina hauskempaa kirjoittaa annetusta aiheesta kuin vapaasti.

Ehkä syitä on ollut muitakin…

Muun muassa sitkeästi säilynyt uteliaisuus kaikkeen siihen, mitä ei ole ennen nähnyt, kuullut, maistanut, haistanut ja niin edelleen. Eli uusi musiikki, uudet ruuat, uudet näyttelyt ja kaikenlainen uusi on sellaista, josta pitää ottaa selvää. Jos löytö on tylsä tai siihen ei saa minkäänlaista otetta, mikäs siinä sitten. Antaa olla vain.

Nyt tuskittelen kahta radion aamuhartautta, joiden nauhoitus on tiistaiaamuna. Kolmas pitää tehdä viikon päästä. Ne kaikki ovat torstai-aamuja, eikä niille ole annettu yleistäkään teemaa. Puhuja saa siis valita aiheensa vapaasti. Minulle 360 asteen aiheavaruus on aivan liian laaja. Sitä pitää oitis supistaa, mutta miten.

Hyviä rajauksia ovat tietysti edellisen sunnuntain tekstit ja niihin sopivat virret. Jos niistä ei jotain irtoa, on jo kumma. Eihän tarvita kuin yksi ajatuksen alku, kyllä teksti siitä singahtaa liikkeelle.

Nyt on vain niin harmillisesti, että hartausaamuni ovat 30.11., 7.12. ja 14.12. Ensimmäisen yllä lepää Tuomiosunnuntain varjo eli ei siis sen teksteistä, vaan jostain muusta. Toisen aamun edellä on itsenäisyyspäivän juhlinta ja valtakunnan tärkein vastaanotto eli Linnan juhlat. Kai niistä aamuhartaudessakin saa jotain mainita……

Vasta kolmas hartaus on ns. normaali aamu. Tietysti on niin, että ajankohtaisuus on omalla tavallaan oikein hauskaa, mutta siinä piilee aina pieni banaaliuden vaara. Ei saa haksahtaa lavertelemaan, eikä saa eksyä aiheesta. Eivät ihmiset halua kuulla vain lörpöttelyä, vaan kyllä puhujalla pitää olla asiaakin.

Se onkin oma juttunsa, mitä ns. oikea asia itse kullekin kuulijalle sitten on. Minulle se on puhetta Jumalasta kaiken senkin uhalla, ettei Jumalasta voi puhua.

Mutta on pakko.