Kirkollista vaalimatematiikkaa

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaalien ääntenlasku on niin monimutkaista puuhaa, että se hoidetaan vain tuomiokapitulissa.

Herää eittämättä kysymys, miksi kirkolliset vaalit ovat niin monimutkaisia, ettei niiden ääntenlaskua voi suorittaa tavallinen luottamushenkilö- tai pappisjoukko?

Muuan syy on vaalien välillisyys.

Kun seurakuntien jäsenet äänestävät joka neljäs vuosi pidettävissä seurakunta- ja kirkkoneuvostojen vaaleissa kaikki äänet ovat tasa-arvoisia. Kukin ehdokas saa yhtä monta ääntä kuin on hänellä on äänestäjiä.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa äänestäjiä ovat vain seurakunta- ja kirkkoneuvostojen jäsenet sekä yhteisten kirkkovaltuustojen jäsenet. Luku jää Helsingin hiippakunnassakin reilusti alle tuhannen.

Kaikissa vaaleissa valittujen edustajien lopullinen järjestys syntyy Victor d’Hondtin (1841-190) laatiman laskutavan mukaan. Tulos saadaan aikaan niin, että kunkin ehdokaslistan kokonaisäänimäärä jaetaan luvuilla 1, 2, 3, jne. Näitä osamääriä kutsutaan vertausluvuiksi. Osamäärät asetetaan paremmuusjärjestykseen ja saadusta listasta erotetaan niin monta korkeinta vertauslukua, että paikkamäärä saadaan täytetyksi.

Kirkolliskokouksessa Helsingin hiippakunnalla on kahdeksan maallikkoedustajan paikkaa ja hiippakuntavaltuustoon valitaan 14 maallikkoa. Näistä paikoista äänestettiin maanantai-iltana.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit eroavat seurakuntavaaleista siinä, että äänestäjien äänet eivät olekaan tasa-arvoisia, vaan äänen ”painoarvo” riippuu äänestäjän seurakunnan väkiluvusta.

Esimerkiksi Helsingissä Malmin seurakuntalaisten äänet ovat noin kolme kertaa painavampia kuin töölöläisten. On olemassa luku 1, joka vastaa tiettyä seurakuntaan kuuluvien määrää ja sen mukaan lasketaan kunkin seurakunnan luottamushenkilön äänen painoarvo. Tämä luku voi myös jäädä alle yhden.

Eipä siis ihme, että vaalien ääntenlasku kestää ja vaatii tosi ammattilaiset onnistuakseen.

Miksi näissä vaaleissa on käytössä ikiaikaiselta tuntuva äänten eriarvoisuus? Ihan kuin siihen aikaan, jolloin isännän äänen painoarvo riippui maaomaisuuden määrästä.

En tunne asian taustaa, mutta ounastelen, että osasyy on ainakin se, ettei kirkko- ja seurakuntaneuvostoissa ole lineaarista suhdetta seurakunnan jäsenmäärän ja luottamushenkilöiden määrän välillä. Isoissa seurakunnissa on suhteessa vähemmän luottamushenkilöitä kuin pienissä. Tämä siksi, että pienissäkin seurakunnissa pitää eri näkökantojen päästä esille.

Niinpä sitten on kehitetty malli, jossa lineaarisuuden puutetta kompensoidaan äänimäärien painokertoimilla. En takaa, että tämä on oikea selitys, mutta suuntaa antava se luultavasti on.

Täysin oikeudenmukaista mallia tuskin koskaan voidaan luoda, mutta kannattaa yrittää. Uudella kirkolliskokouksella on täydet valtuudet tehdä aloitteita kunhan ne vain pysyvät kirkon lainsäädännön asettamien rajojen puitteissa.