Oho, mikä viikko!

Kun Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Anneli Sundberg jäi eläkkeelle, ei ole enää muita, jotka kirjoittaisivat otsikolla: ohoh, mikä viikko.

Seuraava kuvaus kuluneesta viikosta sopisi kyllä hänen otsikkonsa alle. Ainakaan tapahtumia ei puuttunut.

Maanantaina puoliltapäivin johdin puhetta Kirkon Mediasäätiön valtuuskunnassa, joka kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Valitsimme yhden uuden jäsen hallitukseen ja hyväksyimme hallituksen toimintasuunnitelman. Mediasäätiö pitää edelleen lapsia ja nuoria tärkeänä kohderyhmänään ja rahaa tuotantoihin jaetaan ulos yhtä paljon kuin sitä tulee sisään.

Illan suussa taistelin seurakuntavaalien digitaalisen viestinnän kanssa. eCredon systeemi on hyvä, paitsi että koneeltani ei voinut tehdä korjauksia tekstiin sen jälkeen kun se oli kerrankin talletettu. Jos muutoksia halusi, koko alasivu piti hävittää. Lopulta onnistuin hävittämään lähtösivun mukana itsenikin valtuuston ehdokaslistalta.

Kun sympaattinen tukihenkilö oli etsinyt 8-numeroisina koodeina esiintyviä juttujani noin 20 minuuttia, hän huokasi: ”Ehkä pitäisi kehittää helpompi tapa palauttaa kadonneet tekstit ja sivut.” Syy sivujen ongelmiin saattaa olla selaimessani – tai sitten ei.

Netti olisi hyvä apu
vaalitiedotukseen

Samalle päivälle osui myös opiskelijoitteni harjoitustyön viimeistely. Sen saa lukea lähiaikoina Kotimaa-lehdestä. Aiheena oli selvittää, miten seurakunnat ja ehdokkaat hyödyntävät nettiä seurakuntavaalien vaalityössä ja tiedotuksessa.

Mielestäni kotisivut, blogit, kaikki nettiin pantu informaatio ehdokkaista olisi oivaa vastalääkettä äänestämättömyydelle. Liian moni sanoo, ettei äänestä kun ei tunne ketään. Nyt ainakin olisi mahdollisuuksia käydä vaalikoneella ja ehkä vielä tutustua ehdokkaisiin näiden omien tekstien kautta.

Tiistaina iltapäivällä olin pari tuntia ongella, kun oli niin mainio sää. Kosteaa, lämmintä ja sopivasti tuulista. Samaa mieltä olivat myös kalat ja sain saalista yli kilon ennen kuin sade alkoi. Parasta olivat kolme pientä lahnaa ja kohtuukokoinen ahven. Yksi lahna oli niin iso, että se veti vavan poikki ennen kuin minulla sytytti että kala pitää vetää maihin siimalla, ei vavalla. Onneksi onki säilyi ja autossa oli toinen teleskooppivapa.

Nyt minulla on jääkaapissa särkikalahyytelöä, joka on aivan mainion makuista.

Keskiviikkona sain aamulla myrtynyttä sähköpostia yhdeltä dekkarikirjailijalta, joka on mukana kirjamessujen Dekkarilauantain paneelissa. Hän odotti kysymyksiä ja pelkäsi katastrofia, koska heitä on paneelissa mukana neljä. Se on kieltämättä liikaa, mutta sille ei vain voi mitään.

Dekkareita urakalla

Ennen kuin sain muotoiltua neljälle kirjailijalle sopivat kysymykset ja kirjoitettua kohteliaan saatekirjeen, aikaa meni ja lounaskin jäi väliin.

Pitäisi vain ehtiä lukemaan panelistien tuotantoa niin paljon kuin mahdollista ennen lauantaita. Ongelma on, että herrojen kirjat ovat ahkerasti lainattuja ja kustantajat eivät juuri tuntuneet piittaavan yhdestä paneelista.

Illalla oli hiippakuntavaltuuston lähetystoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuomiokapituli on minut määrännyt. Onneksi se on luonteeltaan neuvottelukunta, ei tee päätöksiä, mutta saa ideoida, keskustella ja tehdä ehdotuksia. Joukosta puuttui muutama, mutta keskustelu oli jo nyt monipuolista ja kiinnostavaa.

Illan iso kysymys oli: Onko Kirkon ulkomaanavun työ jotenkin ”sivistyneempää” ja modernimpaa kuin perinteinen lähetystyö? Lähetykseen taitaa liittyä melkoisesti ennakkoluuloja, joiden perusteet ovat kaukana historiassa ja muutenkin ajastaan jälkeen jääneet.

Torstain alkuillasta oli yhteisen kirkkoneuvoston budjettikokous ynnä lausunnon antaminen tuomiokapitulin ehdotuksista yhdistellä Helsingin seurakuntia. Kokous kesti yli kolme tuntia. Loppupuolella aloin herpaantua ja moni muukin alkoi uuvahtaa. Haukotus vain vaelsi pitkin kokoussalia.

Päivällä kiersin Kirjamessuja kolme tuntia yhden palaverin jälkeen. Messut ovat kirjan ystävän unelma ja painajainen. Unelma siksi, että siellä on tulla sekopäiseksi kaikista vastustamattoman kiinnostavista kirjoista ja painajainen siksi, että kirjat ovat Suomessa tosi kalliita. Satanen tai kolme menee niin, että hujahtaa, vaikka käyttäisi hyväkseen messutarjoukset.

Iloinen huomio oli, että nobelisti Orhan Pamukin kaikki neljä suomennettua kirjaa olivat ehtineet painosta kirjamessuille.

Seurakuntien talous
kohtuullisessa kunnossa

Perjantaina oli kirkolliskokouksen talousvaliokunnan pitkä kokous ja siitä riittikin ohjelmaksi. Talousvaliokunnalle tarjotaan kerran vuodessa tilaisuus paneutua seurakuntien talouteen kokonaisuutena ja se on todella mielenkiintoista. Yllättävän hyvin seurakunnat ovat pärjänneet, mutta monilla pienillä seurakunnilla on edessä yhdistyminen jonkun isomman kanssa. Syy on, että omat rahkeet eivät kerta kaikkiaan riitä.

Kirkon keskusrahaston erilaiset avustukset pitävät monen taloudellisesti heikoilla olevan seurakunnan nokkaa pinnalla, mutta sekään tie ei voi olla loputon. Seurakunnilla on edessään samantapainen toimintojen yhdisteleminen kuin kunnilla.

Kun seurakuntien viime vuoden tilinpäätöksiä analysoinut professori Olavi Kallio varsin vastaansanomattomasti osoitti, että alle 2000 ja alle 5000 hengen seurakuntien talous on monilla mittareilla kaikkein tiukimmilla, kuului ääni valiokunnasta: Pieniltä siis vain nirri pois. Kuiskaten tullut vastaus oli yhtä hirtehinen: Mutta siitä maksetaan – ja hyvin. Selitys ovat varsin anteliaat yhdistymisavustukset, joiden turvin vaikeitakin prosesseja on viety ja viedään läpi.