Saako Jumalaan uskoa monella tavalla?

Käytin autoni talvihuollossa vanhassa tutussa paikassa. Siellä tehdään hyvää työtä, eikä laskuissa ole ilmaa. Erityisbonuksena on vielä suuri todennäköisyys päästä/joutua puhumaan oikeasta uskosta ja Jumalasta.

Huollon omistajat ovat vakaita uskovaisia ja kuuluvat lestadiolaisuuden yhteen haaraan.

Ainoa ongelma on, että keskustelussa on heidän puolellaan väkevä todistamisen maku, mutta niin kauan kuin se pysyy aisoissa, väittely on oikeastaan inspiroivaa.

Ennemmin tai myöhemmin keskustelu ajautuu kuitenkin siihen, että uskovaisilla pitäisi olla sama mieli. Tämä tarkoittaa vain yhtä mieltä/mielipidettä/näkemystä. Ja se näkemys on ainoastaan näiden vakaitten uskovaisten hallussa.

Yleensä onnistun ujuttamaan keskustelun kuitenkin alueelle, jossa toteamme, että meillä on sama Isä Jumala, joka meitä kaikkia kaipaa luokseen. Yhteistä on paljon enemmän kuin erottavia tekijöitä.

Aina neutraalille maaperälle siirtyminen ei kuitenkaan onnistu ja sitten ollaankin vaikeilla vesillä. Tällä kertaa kävi taas niin.

Totuuden omistaja
on pelottava

Yhteisen Jumala-ymmärryksen sijasta vastassa oli varma tieto siitä, miten uskovan pitää elämä ymmärtää, miten käyttäytyä ja mitä ajatella erityisesti Raamatusta ja sen tulkinnasta. (Luulen, etteivät he halua käyttää sanaa tulkinta, heille Raamattu on sitä, mitä he siitä lukevat) Jos muut eivät halua ottaa vastaan heidän näkemystään, näiden käy jatkossa huonosti. Se heille myös kerrotaan.

Jatko menee suunnilleen seuraavasti. Jos toinen ei hyväksy heidän näkemyksiään totuudeksi, hänet hanakasti tuomitaan – pahimmassa tapauksessa matkalle helvettiin. Jos taas vastustaa tuomitsemista metodina, saa kuulla olevansa niin paatunut ettei sana satu.

On oikeastaan pelottavaa olla vastakkain ihmisen kanssa, joka katsoo oikeudekseen tuomita toisen näkemykset vääriksi vain siksi, että ne ovat erilaisia.

Kutsun sellaista ajattelua nollasummapeliksi. Kyseessä on luullakseni matemaattinen käsite, jossa kahden tai useamman tekijän summa on aina sama.

Ihmisten kesken peli menee useimmiten niin, että kun minä olen oikeassa, sinun täytyy olla väärässä. Jos sinä olisit oikeassa – mikä on kamala vaihtoehto – minun olisi silloin oltava väärässä. Niinhän ei voi olla, joten sinun täytyy aina olla väärässä.

Ei ole vain yhtä totuutta

Kaksijakoinen maailma: minä oikeassa – sinä väärässä on vain yksi vaihtoehto. On olemassa muitakin. Itse olen jo nuorena löytänyt tavan nähdä monien rinnakkaisten ”totuuksien” rikkaus.

On samalla sekä pelottavaa että vapauttavaa tajuta, ettei ole vain yhtä totuutta. Se mikä on totta minulle, on edelleen totta, mutta se ei sulje ulos muiden ihmisten tapaa nähdä samat asiat. Jos on elänyt kauan yhteisössä, jossa uskotaan että juuri meillä on totuus ja oikea oppi, tuntuu kauhistuttavalta edes ajatella, että jotkut muutkin saattaisivat tietää tien Jumalan luo.

Jos kuitenkin uskaltaa astua ulos yhteisöstään, huomaa ettei olekaan menettänyt mitään. Päinvastoin on saanut paljon uutta entisen lisäksi. Elämän paradokseja on, että ensin pitää erota jotta voisi liittyä vapaasti takaisin. Kuten lasten on lähdettävä kotoaan ja itsenäistyttävä, samoin uskovaisen on otettava etäisyyttä ensimmäiseen yhteisöönsä. Sitten hän tietää, kuka on ja minkä varassa seisoo. Sen jälkeen on vapaus katsella ympärilleen ja oppia uutta muilta.

Eikä kukaan kiellä palaamasta sinne, mistä kerran lähti.