Pöyristelyn paheksuja lankesi pöyristelyyn

                         

                         

Professori Jaana Hallamaa lanseerasi jossain vaiheessa mainion termin pöyristellä, jolla asioista tehdään suuresti paheksuttavia.

Suomen Kuvalehdessä tällä viikolla (4.4.2019) julkaistu Hallamaan mielipidekirjoitus kuuluu valitettavasti samaan sarjaan, vaikka se verhoaa pöyristelynsä ”Tapaus Laajasalosta” näennäisen korrektiin muotoon.

Rehellisesti sanoen en ymmärrä, miksi Teemu Laajasalon saamaa sakkotuomiota kirjanpidon huonosta hoitamisesta pitää vielä tutkia ja pitää esillä. Suuri osa mielipidekirjoituksesta käsittelee jo moneen kertaan julkisuudessa esiin tulleita tapahtumia.

Niiden pohjalta kirjoittaja nostaa esiin asioita, jotka ovat ilmeisesti häirinneet häntä. Mielestäni ne eivät ole kovin raskauttavia.

Laajasalon synnit

Hallamaa erittelee kolme erilaista ”syntiä”, joihin Laajasalo on syyllistynyt. Lopputulema kuitenkin on, että jonkin asteisena rikollisena hänen pitäisi erota. Tätä ei sanota aivan suoraan, mutta vaatimus on silti pöyristyttävä.

Kirjanpitorikkomuksen lisäksi Laajasalon synnit ovat Hallamaan mukaan:

1)     Käyttää Helsingin tuomiokapitulin tiedotteita oman asiansa ja näkemyksensä esittämisen kanavana.

2)     Tiedotuksessa piispan törkeän huolimatonta toimintaa yrityksensä kirjanpidon hoitamisessa  (rikoksia)  on siloteltu ja pehmennelty.

3)     Laajasalo on pyytänyt rangaistuksen alentamista kielteisen julkisuuden vuoksi.

Kirjoituksessa on useita ns. hurskaita toiveita. Ne ovat ikäviä siksi, että jos ajattelee yhtään pidemmälle, niiden toteutuminen on aika mahdotonta. Silti ne langettavat epäilyn varjon sekä kirkon että piispan ylle.

Mikä yhteisö kertoo kaiken julkisuuteen?

Kirjoittajan mukaan piispojen ja kirkon tiedottajien pitäisi ottaa kantaa Laajasalon toimintaan ja sen merkitykseen.

Mitä piispojen siis pitäisi tehdä? Moittia kollegaansa julkisesti? Tehdä julkilausuma, jossa he irtisanoutuvat Laajasalosta kokonaan tai osittain?

Entä tiedottajat? Pitäisikö heidän levittää eri puolille tietoa siitä, että yksi näkyvä kirkon työntekijä on toiminut talousasioissaan väärin?

Ihmettelen oletusta, että erityisesti kirkon pitäisi kertoa kaikki asiat ”lyhentämättöminä” suoraan julkisuuteen. 

Mikä yritys, yhteisö, järjestö tai mikään muu organisaatio lähtee revittelemään asioita, joissa joku on toiminut väärin? 

Yleensä pyritään selvittämään ongelmat, minimoimaan vahingot, pyytämään anteeksi ja jos mahdollista, siirtymään eteenpäin. Ei kirkko tässä mielessä poikkea muista inhimillisistä yhteisöistä.

Mikä riittäisi?

Miksi kirkon tai vaihtoehtoisesti piispa Laajasalon pitäisi heittäytyä maahan, ripottaa tuhkaa päälleen ja sanoa, että sylkekää ja pilkatkaa meitä, olemme toimineet väärin?

Totuusyhteisönä kirkon pitäisi olla esimerkillinen, kirjoittaja sanoo. Tuskin kirkko on koskaan ollut täysin esimerkillinen. Se ei kuitenkaan estä sitä, että kirkko pyrkii toiminnassaan kohti esimerkillisyyttä.

Mitä erityistä etua olisi ollut siitä, että tuomiokapitulin tiedote olisi lainannut suoraan oikeuden sanamuotoja? Ketä olisi ilahduttanut tai tyydyttänyt, jos olisi kirjoitettu näin:

”Laajasalon menettely on kokonaisuutena arvioiden ollut selkeästi törkeän huolimatonta, kun hän on jättänyt merkittävän osan kirjanpitoaineistosta toimittamatta kirjanpitäjälle kolmen tilikauden aikana, sekä laiminlyönyt yhtiöjärjestykseen perustuneen velvollisuuden tarkastaa ja allekirjoittaa tilinpäätökset kolmen tilikauden aikana.”

En voi mitään sille, että professori Hallamaan esille nostamat ”synnit” eivät ole mielestäni järisyttävän suuria. Itse asia eli kirjanpitoa koskevat rikkomukset ovat tulleet julkisuudessa erittäin hyvin esille sekä sekulaarissa että kirkollisessa me käsitelty. Nyt syyttäjä vie asiaa eteenpäin ja Laajasalo pysyy ainakin pikku-uutisten otsikoissa siihen saakka kunnes hallinto-oikeus on tehnyt ratkaisunsa.

:                         Asiallista, rehellistä, analyyttistä tekstiä?

Tekstiä on FB:n palstoilla kiitelty analyyttiseksi, asialliseksi ja monilla muilla myönteisillä laatusanoilla. Se nostaa kiittelijöiden mukaan kirkon salailumentaliteetin taas esiin ja vaatii kirkolta ja sen toimijoilta rehellisyyttä. Vaatimuksena käytetään ilmaisua totuusyhteisö, jota tosin ei määritellä, vaikka moni muu tekstissä ollut väite dokumentoidaan niin perusteellisesti, ettei liene aiheellista kutsua tekstiä enää mielipiteeksi.

Valitettavasti Hallamaan tekstin julkitulo sopii oikein hyvin kaavaan, jolla piispa Teemu Laajasaloa on pidetty ikävässä julkisuudessa kohta pari vuotta. Tähän asti siitä on huolehtinut Johanna Korhonen, joka nosti syksyllä 2017 Laajasalon yrityksiin liittyvät epäselvyydet julkisuuteen.

Toistuvaa toimintaa

Kun niistä ei noussut suurempaa kohua, hän julkisti perusteellisen Laajasalon luottokorttien käyttöä koskevan selvityksensä tammikuussa 2018. Tietoja ei tarkistettu asianmukaisesti, vaan 40 ”kysymyksen” lista annettiin suoraan julkisuuteen.. Ilmeisesti se sai aikaan riittävän tasoisen pöyristelyn.

Seuraava nosto tuli maaliskuussa 2018, jolloin Helsingin seurakuntayhtymän tilaama selvitys johtavien viranhaltijoiden luottokorttien käytöstä ja valvonnasta tuli julkisuuteen. 

Tulos ei ollut riittävä Korhoselle, vaan hän nosti asian Kotimaan blogissa uudelleen esiin ja toimitti siitä dokumentin yhtymälle.

Kun tämä kohu laantui, seuraava tutkintapyyntö tuli lokakuussa piispan asumisjärjestelyistä, joissa epäiltiin verovälttelyä.  Yritys kuitenkin kuivui kokoon, koska asia ei ollut niin kuin tutkintapyynnön tekijä oli olettanut.

Olisi aika ikävä ajatus, että professori Hallamaa olisi osa tätä kaavaa ja sen toteutusta. 

Älykkäänä ja kriittisenä ihmisenä, hän todennäköisesti päättää piipanvaalin jälkipuinnin tähän kertaan.

Naispappien sortamista jo vuodesta 2006

Tämä puheenvuoro on pidetty kirkolliskokouksessa vuonna 2006. 

Silloin käsiteltiin Mikko Heikan vetämän työryhmän työn tulosta aiheesta "Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus"

Eipä ole tilanne kirkossa kummemmin vielä korjaantunut.

-----------------------------------------------

Arvoisa puheenjohtaja,

Edustaja Kujalan aloite toi eittämättä mieleen ajat ennen vuotta 1986. Siinä on kaikuja ajoilta, jolloin tarve estää naisten pääsy alttarille kirvoitti monen miehen verbaalilahjakkuuden aivan uusille tasoille.

                   On valitettavaa, ettei piispa Mikko Heikan työryhmän helmikuussa julkistettu mietintö ole ilmeisestikään levinnyt kovin laajalle, vaikka se on netissä kaikkien saatavilla.

                   Tai ehkä se sittenkin on.

                   Mietinnössähän otetaan selkeästi kantaa kirkkoamme kalvavaan ristiriitaan siitä, onko kaikkien pappien kyettävä tekemään työtä keskenään, vai onko joillain asiasta erivapaus.

                   Edustaja Kujala toteaa, että kirkkolain 5 luvun, ilmeisesti sen 1 §:ssä,  ja kirkkojärjestyksen 5 luvun, 2 §:n kohdassa 3, joka ilmeisimmin kuitenkin viittaa kyseisen pykälän kommentaarin kohtaan 3, jossa puhutaan henkilön soveltuvuudesta pappisvirkaan, ei lainkaan huomioida henkilön sukupuolta.

                   En oikein ymmärrä, miten kommentaarin kohta selkenisi, jos sitä tarkennettaisiin niin, että mieshenkilön soveltuvuutta pitäisi mitata jotenkin toisin kuin naishenkilön. Ainakin siitä nousi meteli, koska kyse olisi syrjinnästä. Eri säännöt miehille ja naisille!

                    En tosin ihan helpolla voi kuvitella, että pappisvihkimystä lähtisi hakemaan nainen, joka vastustaa naispappeutta – tai miespappeutta. Hänen soveltuvuutensa tutkiminen olisi varmaan aika lyhyt prosessi.

                   Edustaja Kujala kiinnittää aiheellisesti huomiota kirkkoa uhkaavaan työntekijäpulaan. Luulen kuitenkin että kirkkoa työnantajana tuskin tekee houkuttelevammaksi se, että se sallisi naispappeuteen avoimen kielteisesti suhtautuvien miesten edelleen vähäksyä naisia ja kieltäytyä yhteistyöstä naiskollegoittensa kanssa.

                   Epäilen, että se karkottaisi paitsi mahdollisia uusia työntekijöitä, myös kirkon niitä jäseniä, joiden mielestä naisten syrjimisen salliminen on tympeää, eikä sellaisen yhteisön toiminnassa haluta olla mukana.

                   Piispa Heikan työryhmän mietinnön nimestä Työn johtaminen, työyhteisöjen kehittäminen ja työturvallisuus ei ulkopuolinen hevin arvaa, missä sen painopiste on. Nimi on mitä suurimmassa määrin kohdallaan, koska kyse on kirkon työntekijöitten kyvystä tehdä työtä yhdessä ja suhtautua asiallisesti myös luottamushenkilöihin ja seurakuntalaisiin.

                   Kaikilla suomalaisilla on mielipiteen vapaus. Periaate koskee myös miehiä, jotka eivät ole hyväksyneet pappisviran avaamista naisille. Mielipiteen vapaus ei kuitenkaan tarkoita oikeutta elää oman näkemyksensä mukaan muista piittaamatta. Erityisesti tämä koskee työelämää.

                   Suomalaisessa yhteiskunnassa on voimassa koko joukko lainsäädäntöä, joka liittyy työn tekemiseen. Nykymaailmassa aika harva voi valita itselleen ihanteellisimman työpaikan. Moni on töissä sellaisessa yrityksessä tai yhteisössä, jonka kaikkia arvoja ja menettelytapoja hän ei hyväksy, mutta silti hän pysyy työpaikassaan. Usein siksi, että pitää itse työstä.

                   Joskus kaukaisella 1970-luvulla olin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulussa. Se oli tiukan vasemmistolaisuuden aikaa ja meidänkin kurssillamme oli erinäisiä taistolaisia ja muita vasemmistolaisia. Silti heidät oli valittu tiukan seulan jälkeen toimittajakouluun. Heissä oli valitsijoiden mielestä hyvän toimittajan ainekset.

                   Työperiaatteet olivat kuitenkin selvät: Jutuissa kirjoittajan poliittinen tai muu maailmankatsomus ei saanut näkyä. Ajatella sai miten halusi –tietenkin ja vapaa-ajallaan tehdä, mitä halusi. Jutut kuitenkin kirjoitettiin kuten Hesarin tyyli oli. Peli oli selvä. Mielipiteet sai pitää, mutta työ tehtiin palkanmaksajan periaatteiden mukaan.

                   Toimittajillahan on myös oikeus kieltäytyä joskus työtehtävästä, jos se sotii hänen eettisiä periaatteitaan vastaan. Harva sitä on kuitenkaan tehnyt. Ja korkeintaan joskus.

                   Jos töitä alettaisiin valikoida ns. omantunnon mukaan, aika nopeasti suositeltaisiin arvomaailman paremmin sopivan työnantajan etsimistä.

                   Kirkossa ollaan nyt osapuilleen samassa tilanteessa. Vuodesta 1986 saakka eriuskoiset ovat saaneet elää omien näkemystensä mukaan ja muut ovat laupiaasti katsoneet sivusta ja odottaneet että ymmärrys voittaisi. Näin ei ole käynyt.

                   Mielestäni edustaja Kujalan aloite edustaa mennyttä aikaa. Omatunto ei ole kirkossakaan sellainen tekijä, jonka turvin saa toteuttaa ennakkoluulojaan, vaikka ne kuinka naamioisi raamatun ja perinteen taakse. Nyt on aika palata ruotuun, Jos 20 vuotta ei ole riittänyt sopeutumiseen, uutta työnantajaa on syytä alkaa katsella.

Ehdotan että edustaja Kujalan aloite jätetään raukeamaan.

                  

                  

                  

Politiikka, partio ja julkisuus

 Nyt kun seurakuntavaaleista on viikko, on aika yrittää analysoida, miten vaalit menivät yhdistyvässä Töölö-Meilahti -seurakunnassa.

Ennen vaaleja ennakoin, että seurakunnissa äänestetään niitä, joita ennenkin. Meilahtelaiset Meilahden ja Länsi-Pasilan ihmisiä ja töölöläiset entisen Taivallahden ja Töölön ehdokkaita.

Niin ei tainnut kuitenkaan käydä.

Yhteiseen kirkkovaltuustoon valittiin nyt kuusi edustajaa. Heistä neljä on Töölön luottamustehtävissä ennenkin toimineita ja kahta uutta luonnehtisin sanalla poliitikko.

Eija-Riitta Korhola on entinen europarlamentaarikko ja Sonja Raitamäki toimii aktiivisesti opiskelijapolitiikassa. Molemmat ovat muuttaneet äskettäin Töölöön ja tulivat tuosta vain valituiksi yhtymän ylimpään päätöksentekoelimeen.

Molemmilla on laajat verkostot ja Korhola on valtakunnallisestikin tunnettu suurta yleisöä kiinnostavan yksityiselämänsä vuoksi.

Ihmettelin kun en löytänyt Eija-Riitta Korholaa vaalikoneesta. Sitten luin Uuden Suomen blogin, jossa hän kertoi jättäneensä sen väliin ja perusteli näin:

”Katselin kysymyksiä ja päätin, että tämä ei ole minua varten. En antaudu luokiteltavaksi kysymyksenasetteluilla, jotka useat ovat karkeita yksinkertaistuksia. Joka vastausta pitäisi selittää ja perustella, mutta kuka niitä taas lukee?”

Minäkin täytin vaalikoneen kysymykset. Aikaa siihen meni ja juuri Korholan harmittelemat perustelut olivat minusta oivallinen mahdollisuus avata omaa ajattelua. Muu ei harmittanut kuin se, että ehdokasta etsivälle näytettiin perin vähän siitä mitä olin miettinyt ja kirjannut.

Vaalikoneen vähättely ja mollaaminen ei Korholan äänestäjiä haitannut.  Häntä äänesti 170 valtuustoon ja 140 neuvostoon.

Äänikuningatar kumpaankin elimeen oli kuitenkin partioihminen ja nuorisoalan kattojärjestö Allianssin vetäjä Anna Munsterhjelm. 

Jos tästä jotain voi päätellä, niin tulevaisuudessa julkisuus on jopa tällaisissa paikallisvaaleissa ratkaiseva menestystekijä. Toivottavasti valitut myös välittävät omasta seurakunnastaan ja kirkostaan.

Toimiminen politiikassa ja partiossa näyttävät muutenkin olleet oivallisia astinlautoja vaalimenestykseen nimenomaan Töölössä. Seurakunnan siipien suojassa on vuosikymmeniä toiminut useita partiolippukuntia.

Seurakuntaneuvoston 16:sta jäsenestä on ainakin kolme on ollut aktiivisia partiossa. Jako Töölön ja Meilahden välillä meni niin, että Töölöstä tuli yhdeksän ja Meilahdesta viisi. Lisäksi valittiin samat kaksi lähinnä politiikasta tunnettua ehdokasta kuin valtuustoonkin.

Akateeminen loppututkinto on valtaosalla valituista. Joukossa on ainakin kolme väitellyttä tohtoria ja kolme lääkäriä.

Varsinaisia nuoria ei Töölössä  noussut luottamustehtäviin. Nuorin valittu on 25-vuotias teologian opiskelija.

Kolme yli 70-vuotiasta meni läpi. Heistä kaksi oli konkareita, mutta yksi uusistakin on 72-vuotias. Kurkkaus vaalikoneeseen antaisi luvan ounastella, että kansanlähetyksen ystävät ja muutkin konservatiivisempia arvoja kannattavat keskittivät äänensä hänelle.

Uuden Töölön seurakunnan luottamuselimiin valittujen ikäprofiili osoittaa että aktiivi-ikäiset ihmiset ovat edelleen kiinnostuneita seurakunnastaan.

Tiettyä ristiriitaa syntyy väistämättä siitä, että sunnuntain messuissa väki on merkittävästi vanhempaa kuin heidän edustajansa. Käyn kohtuullisen usein messussa, mutta kun katselin valittujen kasvokuvia, kovin monta heistä en ole kirkossa nähnyt.

Toivottavasti olemme vain osuneet olemaan messussa eri pyhinä. Ja eri kirkoissa.

Ei-niin-kiinnostavat seurakuntavaalit

Jos ovat papinvaalit menettäneet kiinnostavuutensa, niin ovat seurakuntavaalitkin. Ainakin suurissa kaupungeissa.

Poliittiset puolueet eivät koskaan ole olleet kovin kiinnostuneita kirkon asioista ja nyt niillä on merkittävästi tärkeämpiä asioita mietittävinään. Seurakuntavaaleista saattaa Helsingissä tulla ihan vain sisäpiirivaalit.

Katselin läpi Kirkko & Kaupunki -lehden Helsinkiä koskevan seurakuntavaaliliitteen. Se on hyvä ja selkeä. Liitteen informaatio aukeaa parhaiten sille, joka osaa arvata oikein, mitä kunkin vaalilistan taustalla on tai saattaa olla. Suurin osa listojen nimistä on edelleen kauniisti sanoen arvoituksellisia.

Niitä on muutamankin kerran yritetty saada selkeämmiksi. Aina löytyy syitä, miksi halutaan ujosti kertoa, että ollaan vain Aktiivista seurakuntaväkeä, Seurakunnan rakentajia tai Oman seurakunnan puolesta -joukkoa.

Seurakunta kaikille, Keskitietä kirkolle tai Palveleva seurakunta pyrkivät olemaan neutraaleja ja kutsuvia nimiä. Jos kaikki listalla olevat ihmiset ovat kuitenkin tuntemattomia, on aika mahdotonta tietää, mihin suuntaan listalla olevat haluaisivat seurakuntaa kehittää.

Onneksi on vaalikone. Kun kukin voi äänestää vain oman seurakuntansa ehdokkaita, vaalikone auttaa etsimään ihmisen, jolla on suunnilleen sellainen näkemys, jonka äänestäjä voi allekirjoittaa. Tarvitsee käydä läpi ainoastaan oman seurakunnan ehdokkaat, ei sentään koko Helsinkiä.

Listojen nimien yleinen epämääräisyys saattaa tuoda lisää ääniä Tulkaa kaikki -listoille. Niillä on selkeä ohjelma ja listoja on 12:ssa Helsingin 18:sta  seurakunnasta. Tulkaa kaikki -listojen ehdokkaat ovat todennäköisesti sangen avaramielistä väkeä, jotka hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot ja pitävät huolta siitä, ettei naispuolisia pappeja sorreta. Ainakin he kaikki mieltävät olevansa kirkon uudistusmielistä siipeä.

Kallion ja Töölön seurakuntien Tulkaa kaikki -listoilla on eniten ehdokkaita. Kalliossa 27 ja Töölössä 26. Kallio oli ensimmäinen seurakunta, joka järjesti sateenkaarimessuja ja Töölön seurakunta on ilmoittanut, että sateenkaariparit saavat järjestää perhejuhliaan sen kaikissa tiloissa.

Neljättä kertaa seurakuntavaaleissa mukana oleva Tulkaa kaikki -liike on selvästi vakiinnuttanut asemansa seurakuntien sisällä. Sen sateenvarjon alle alkavat ryhmittyä muutkin kirkon muutosta toivovat kuin ne, jotka taistelevat samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta.

Tulkaa kaikki -liikkeen valtakunnallinen kampanja-avaus on ensi tiistaina 6.11. klo 17-18 Lasipalatsin kulmalla.

Yhteisen kampanjan avaus antaa Helsingin 12 listalle yhteistä ilmettä ja toivottavasti lisää ehdokkaiden saamia ääniä.

Työstä ja taistelusta

Tein muutama päivä sitten FB-päivityksen juuri nyt kuumasta aiheesta eli poliittisista lakoista. Hairahduin suhtautumaan kriittisesti julkisen sektorin ärhäkkyyteen pienten yritysten irtisanomisia vastaan.

Yksinkertaisuudessani kyselin, miksi asia saa heidät liikkeelle, koska eihän ehdotuksessa ole kyseessä julkisen sektorin yksiköistä. Ei niistä käsittääkseni olla irtisanomassa ketään. Sitä paitsi julkisen sektorin väen palkat tulevat budjeteista, eivät yrityksiltä.

Tein muutaman yksinkertaistuksen liikaa ja sain tosissaan lunta tupaan.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että virheet, epätarkkuudet ja mahdolliset väärinymmärrykset oiotaan. Sellainen kuuluu toimittajan tavalliseen arkeen.

Yllätyin siitä, miten topakasti minua ojennettiin. Olen sentään entinen ay-aktiivi ja ollut työpaikan osaston työsuojeluvaltuutettu vuosikausia.

Mitä ajattelussani oli niin muuttunut? Vai olenko jäänyt ajastani jälkeen?

Olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä on sukupolvien välinen ajattelutavan ero.

Nykyisin työssä olevien ei ole tarvinnut ainakaan julkisesti luopua kovin paljosta. Sen sijaan me ”setien” sukupolvi eli sodanjälkeiset sukupolvet ajattelemme eri tavalla siitä, mistä voi tai pitää luopua.

Meille pakkoluopuminen on ollut todellisuutta, nykysukupolville ei. Molempiin luopuminen sattuu, mutta tunnetason reaktiot ovat erilaisia.

Kasvoimme maailmassa, jossa ihmisten menetykset saattoivat olla todella suuria. Koti oli jäänyt rajan taakse, perheestä oli kaatunut miehiä tai vammautunut loppuiäksi, sota oli järkyttänyt kaikkien elämää.

Vastoinkäymisten tai luopumisten edessä ei voinut tehdä muuta kuin ottaa ne vastaan. Vaikka miten olisi tehnyt mieli löytää syyllinen tai vastuullinen, sellaista ei ollut. Luopumisiin oli suostuttava halusi tai ei.

FB:ssä kiertää JHL:n tekemä lista Sipilän hallituksen leikkauksista vuosina 2015-2018. Se kertoo mielestäni melkoisesta katkeruudesta. Saavutetuista eduista ei haluttu luopua ja nyt ”kamelin selkä on katkennut”.

Sinne päätyneistä leikkauksista valtaosa kohdistuu budjettivaroista kustannettuihin tukiin ja etuuksiin kuten odotettavissa olikin.

Mistä muusta hallitus leikkaisi kuin sen käytettävissä olevista rahoista?

/www.jhl.fi/wp-content/uploads/2018/10/sipilan-lista-flaieri-uusi.pdf

Miksi olen Tulkaa kaikki -ehdokaslistalla?

Blogini on ollut lepäilemässä liki kolme vuotta.

Nyt päätin virotella sen henkiin. Kun vaalitkin ovat tulossa.

Olen Tulkaa kaikki -listalla muun muassa siksi, että kirjoitin toukokuussa aika säväkän päivityksen Facebook-sivulleni.

Tekstini käsitteli kirkolliskokoukseen aivan viime tipassa ehtinyttä mietintöä. Siinä kirkolliskokouksen perustevaliokunta lausui hyvin perusteellisesti, mitä mieltä se on aloitteesta Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen.

Aloite oli yritys saada aikaan yhteinen ymmärrys samaa sukupuolta olevien mahdollisuudesta solmia kristillinen avioliitto.

Aloite hylättiin sellaisenaan, mutta lopulta se lähetettiin selvällä äänten enemmistöllä piispainkokoukselle pohdittavaksi. Joten piispainkokouksen on edettävä asiassa jollakin tavalla.

Jos haluat lukea mietinnön, sen pitäisi löytyä osoitteesta:

file:///C:/Users/Sirkku/Downloads/706951792303937.pdf

Varsinainen aloite löytyy täältä:

file:///C:/Users/Sirkku/Desktop/Avioliittokäsityksen%20laajentaminen/599975517.pdf

-------------------
Näin kirjoitin:

”Olen lukenut läpi kirkolliskokouksen perustevaliokunnan 54-sivuisen mietinnön viivottimen kanssa kuten lupasin pari päivää sitten. 

Siitä vajaat kolme sivua on valiokunnan viiden jäsenen eriävä mielipide.

Vaikutelmakseni tuli, että mietintö on murskakritiikki aloitteesta "Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen", jonka viidesosa kirkolliskokouksen jäsenistä oli allekirjoittanut. Se on harvinaisen suuri määrä.

Mitä pitemmälle jaksoin lukea, sen vahvemmaksi tuli tuntu, että perusteltua ja huolellisesti valmisteltua aloitetta käsiteltiin kuin opiskelijan seminaariesitelmää. 

Kuka tekstin olikin muotoillut, valtaosa siitä oli erittäin tarkoitushakuisen ja oman näkemyksensä ehdottomaan oikeutukseen uskovan opponentin kynästä. 

Tuekseen se olisi tarvinnut nootituksen, koska tekstissä oli melkoisia väitteitä, joille ei esitetty perusteluja eikä lähteitä.

Ehkä sen pohjalta on tekeillä kirja tai pitkä artikkeli, jossa lähteet tuodaan julki.

Olen elämässäni lukenut lähes 15 vuoden ajan valiokuntamietintöjä, mutta vastaavaan en ole ennen törmännyt. Hengeltään se oli sukua vuoden 2010 perustevaliokunnan mietinnölle, jossa käsiteltiin samaa sukupuolta olevien parisuhteitten siunaamista.

Tämä ei mielestäni ollut lainkaan valiokuntamietintö, vaan aloitteen raaka vähättely, mikä tehtiin Tunnustuskirjojen, Lutherin tekstien ja Raamatun pohjalta.

Valiokuntamietintöä teksti muistutti siinä, että pyrki referoimaan aloitetta kohta kohdalta, mutta saman tien aloitteen perusteluja vähäteltiin tai lähes nollattiin.

Nostan hattua kaikille, jotka jaksavat kahlata mietinnön läpi. Varsinkin kun se valmistui aivan viime tipassa.

Puhumattakaan siitä, että muut kuin papit saisivat argumentaatiosta selvää. Niin yksityiskohtaista se on ja vaatii myös melkoiset perustiedot erityisesti dogmatiikasta. 

Muutama mielenkiintoinen huomio.

Täysin selvää on, että perustevaliokunnan 18 jäsenestä valtaosa lähtee siitä, että Raamattua on luettava niin kuin se on kirjoitettu.

Aloitteen tekijät esittävät, ettei avioliitto kuulu kristillisen uskon ydinasioihin, koska sen merkitys on vaihdellut ajan myötä. Avioliitto voidaan lukea ns. kehällisiin asioihin, sillä se ei ratkaise ihmisen pelastumista.

Sivulla 33 valiokunta sanoo, ettei näin voi olla, koska Raamatun sana ja tunnustuskirjat opettavat selvästi että avioliitossa on mies ja nainen ja koska Raamattu selkeästi torjuu samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteet.

Valiokunnan mielestä vain eksplisiittiset eli selkeästi ilmaistut Raamatun kohdat merkitsevät, ei esimerkiksi uskoon olennaisesti kuuluva lähimmäisen rakkaus.

Mielenkiintoinen tieto, jonka lähdettä jäin kaipaamaan on, että "juutalaisten parissa olisi tunnettu koko kreikkalaisten parissa elänyt seksuaalisuuden kirjo, sekä sortoon että rakkauteen perustuvat suhteet".

Olen jo pitkään arvellut, että kirkkomme konservatiivit pitävät avioliittoa lähes tai kokonaan sakramenttina. Mietinnössä asiaa kierrellään taitavasti, mutta useissa kohdin puhutaan avioliitosta Jumalan säätämyksenä, johon kuuluvat Jumalan tahto ja lupaus.

Tämä näkemys nostaa avioliiton uskon ytimeen, josta luopuminen ei ole mahdollista. 

Tosin tämä näkemys on aika erilainen kuin Katekismuksessa esitetty "sanan ja aineen yhdistyminen, josta syntyy sakramentti".

Aloitteessa ehdotetaan harkittavaksi Norjan kirkon käytäntöä, jossa pappi voi omantunnon syihin vedoten kieltäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevaa paria.

Valiokunta torjuu ajatuksen. Pappi on käyttänyt uskonnonvapauttaan valitessaan sen uskonnollisen yhteisön, jonka palvelukseen hakeutuu. Sen jälkeen hänellä ei ole tällaista valinnan vapautta.

Päätelen tämän implisiittisesti tarkoittavan, ettei papin valitsema uskonnollinen yhteisö saisi muuttaa näkemyksiään koko sinä aikana kun pappi on sen palveluksessa, jottei tämä joudu "sisäisiin vaikeuksiin".

Lisäksi valiokunnan muotoilu omantunnon vapaudesta sivulla 41 on niin ympärikiero, että on erittäin vaikea päätellä, tarkoittavatko "haavoittuvaisimmassa asemassa olevat ja syrjityt ihmiset" homoseksuaaleja vai kirkon konservatiivisia pappeja”.

Minun on vaikea ymmärtää, miten on mahdollista, että me jotka ”uskomme Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan” uskoisimme myös, että Jumala tekee luomistyössään virheitä. Eli luo sellaista, mitä hän ei hyväksy.

Sellaista on mahdoton käsittää.

Terveisiä kuoleman portilta

Terveisiä kuoleman rajalta

Siitä on nyt suunnilleen viisi kuukautta kun olin kuolla.

Putosin perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon väliseen kuiluun.

Kyse saattoi olla tunneista.

Vasta kun olin täysin tajuton ja korkeassa kuumeessa ”kelpasin” potilaaksi.

Kolmena peräkkäisenä päivänä päivystykset lähettivät kotiin. Onneksi ystävät löysivät nipin napin ajoissa.

Sairaus oli aivokalvontulehdus, joka on yli kuusikymppiselle vaarallinen. Ilmeisesti se on liian harvinainen että Haartmanin sairaalan päivystys olisi sen tunnistanut. Sen sijaan ani varhain ambulanssilla tullut, pahasti kipuileva ihminen pantiin vielä kolmannellakin kerralla jonoon odottamaan lääkäriä ja palautettiin taas kotiin särkylääkkeen kera.

Kukaan ei ilmeisesti huomannut että hirvittävää päänsärkyä valittava ihminen oli käynyt jo kahtena edellisenä päivänä hakemassa apua päivystyksistä. 

Kivusta itkevälle ihmiselle luvattiin koko ajan ”kohta lääkäri tulee”. Lääkäri tuli kuuden tunnin kuluttua ja viiden tunnin päästä tuskainen ihminen lähetettiin kotiin vielä kerran.

Neljäntenä päivänä olikin jo todella kiire.

Hoitohenkilökunnan kommentit jonottajasta olivat vähemmän kunnioittavia. Levottomat jalat – oireista kärsivä ei pysy paikallaan, mikä ärsytti henkilökuntaa. ”Se on vain sekava vanha nainen” todettiin kun pyysin tiettyä lääkettä vaivaan.

Ei kai sekava ihminen osaa nimetä sairauttaan ja siihen auttavaa lääkettä? Levottomat jalat näytti olevan lähes kaikille tuntematon. Vain yksi ensihoitaja tiesi, kuinka hankala sairaus voi olla.

Äkillistä sairastumista varten pitäisi olla ennakoivia kursseja.

Kahden erillisen sairaanhoidon organisaation toiminta pitäisi tuntea, jotta sairastunut tietäisi, minne hakeutuu, milloin ja millä välineellä. Sellaista tietoa ei ensimmäistä kertaa sairastuneella voi olla.

Kokematon luulee, että kun tilaa ambulanssin, se vie hänet sinne, mistä on edellisenä iltana lähetetty kotiin.  Niin ei käy, vaan kaikki alkaa alusta. Tieto erikoissairaanhoidon ja perus”terveyden”hoidon välillä ei kulje.

 Jonoon vain, vaikka olisit miten sairas ja tuskainen.

Kuinkahan moni on oikeasti kuollut, koska häntä ei ole arvioitu riittävän sairaaksi. Ainakin tuli selväksi että kivusta itkeminen tulkitaan joka paikassa vain keinoksi etuilla jonossa.

Ehkä terveyskeskuksissa ja päivystyksissä olisi aika lisätä hoidon tarpeen arvioijien koulutusta.