Kirkollista vaalimatematiikkaa

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaalien ääntenlasku on niin monimutkaista puuhaa, että se hoidetaan vain tuomiokapitulissa.

Herää eittämättä kysymys, miksi kirkolliset vaalit ovat niin monimutkaisia, ettei niiden ääntenlaskua voi suorittaa tavallinen luottamushenkilö- tai pappisjoukko?

Muuan syy on vaalien välillisyys.

Kun seurakuntien jäsenet äänestävät joka neljäs vuosi pidettävissä seurakunta- ja kirkkoneuvostojen vaaleissa kaikki äänet ovat tasa-arvoisia. Kukin ehdokas saa yhtä monta ääntä kuin on hänellä on äänestäjiä.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa äänestäjiä ovat vain seurakunta- ja kirkkoneuvostojen jäsenet sekä yhteisten kirkkovaltuustojen jäsenet. Luku jää Helsingin hiippakunnassakin reilusti alle tuhannen.

Kaikissa vaaleissa valittujen edustajien lopullinen järjestys syntyy Victor d’Hondtin (1841-190) laatiman laskutavan mukaan. Tulos saadaan aikaan niin, että kunkin ehdokaslistan kokonaisäänimäärä jaetaan luvuilla 1, 2, 3, jne. Näitä osamääriä kutsutaan vertausluvuiksi. Osamäärät asetetaan paremmuusjärjestykseen ja saadusta listasta erotetaan niin monta korkeinta vertauslukua, että paikkamäärä saadaan täytetyksi.

Kirkolliskokouksessa Helsingin hiippakunnalla on kahdeksan maallikkoedustajan paikkaa ja hiippakuntavaltuustoon valitaan 14 maallikkoa. Näistä paikoista äänestettiin maanantai-iltana.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit eroavat seurakuntavaaleista siinä, että äänestäjien äänet eivät olekaan tasa-arvoisia, vaan äänen ”painoarvo” riippuu äänestäjän seurakunnan väkiluvusta.

Esimerkiksi Helsingissä Malmin seurakuntalaisten äänet ovat noin kolme kertaa painavampia kuin töölöläisten. On olemassa luku 1, joka vastaa tiettyä seurakuntaan kuuluvien määrää ja sen mukaan lasketaan kunkin seurakunnan luottamushenkilön äänen painoarvo. Tämä luku voi myös jäädä alle yhden.

Eipä siis ihme, että vaalien ääntenlasku kestää ja vaatii tosi ammattilaiset onnistuakseen.

Miksi näissä vaaleissa on käytössä ikiaikaiselta tuntuva äänten eriarvoisuus? Ihan kuin siihen aikaan, jolloin isännän äänen painoarvo riippui maaomaisuuden määrästä.

En tunne asian taustaa, mutta ounastelen, että osasyy on ainakin se, ettei kirkko- ja seurakuntaneuvostoissa ole lineaarista suhdetta seurakunnan jäsenmäärän ja luottamushenkilöiden määrän välillä. Isoissa seurakunnissa on suhteessa vähemmän luottamushenkilöitä kuin pienissä. Tämä siksi, että pienissäkin seurakunnissa pitää eri näkökantojen päästä esille.

Niinpä sitten on kehitetty malli, jossa lineaarisuuden puutetta kompensoidaan äänimäärien painokertoimilla. En takaa, että tämä on oikea selitys, mutta suuntaa antava se luultavasti on.

Täysin oikeudenmukaista mallia tuskin koskaan voidaan luoda, mutta kannattaa yrittää. Uudella kirkolliskokouksella on täydet valtuudet tehdä aloitteita kunhan ne vain pysyvät kirkon lainsäädännön asettamien rajojen puitteissa.

Vaalityö on vaikeaa

En olisi uskonut, miten vaikealta tuntuu itsensä puffaaminen. Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit ovat aivan ovella, enkä ole lähettänyt yhtään kirjettä tai sähköpostia mahdollisille äänestäjille.

Toivon vain, että mahdollisimman moni olisi käynyt nettisivuilla katsomassa ns. laajennettua esittelyä. Painettuun esitteeseen mahtuu varsin rajallinen määrä asiaa. Tämä blogi on myös väylä tutustua ajatteluuni. Tietysti vain niille, jotka jaksavat lukea tekstejäni.

Vaalityön aktiivisuudessa näkyy sukupolvien ero. Kun nykymaailmassa on oltava valmis kertomaan itsestään kaikenlaista, se on erityisen vaikeaa meille, jotka on opetettu olemaan kehumatta itseään. Meille sanottiin – tai ainakin annettiin ymmärtää – että ihmisen tekemiset puhuvat puolestaan. Tietoa on siis tarjolla, mutta sitä ei kärsi tyrkyttää kenellekään.

Nykymaailman huimassa informaatiovirrassa pitäisi olla tarmokkaampi. Ei saisi luottaa siihen, että ihmiset tietävät ja tuntevat. Oikeasti emme tiedä toisistamme kovinkaan paljon, jollei taustalla ole vanhaa tuttavuutta.

Mitä tärkeämmiksi erilaiset verkostot tulevat, sen hankalampaa on niillä, jotka eivät verkostoihin kuulu. Verkostoja on ollut maailman sivu, mutta netti muuttaa niiden luonnetta. Ei turhaan puhuta sosiaalisesta mediasta, jolla tarkoitetaan netissä toimivaa yhteisöä. Sen jäsenet tuottavat itse sisältönsä tai ainakin jakavat sen.

Pitkään mietittyäni liityin itse Facebookiin - vaalityötä se ei tosin edistä - ja se on saanut minut syviin mietteisiin. Facebookin sisältä löytyy mitä ällistyttävimpiä ryhmiä. Esimerkiksi vanhan (keskiajasta noin vuoteen 1750 sävelletty, mm. barokkimusiikki) musiikin harrastajille on ryhmiä vaikka kuinka monta.

On suorastaan liikuttavaa lukea serbialaisen nuoren barokkimusiikin harrastajan kommentti. Hänelle nettiyhteisö on mahdollisuus vihdoin löytää samoista asioista kiinnostuneita ja orpo harrastaja ei ole enää yksin.

Facebookissa on myös erilaisia teologisia ryhmiä, herättäjäjuhlat, yhteisvastuukeräys, kirkolliskokousvaalit ja niin edelleen. Sinne voi rakentaa oman keskustelupiirin tai liittyä jo valmiisiin ryhmiin.

Miten hieno mahdollisuus tämä on yksinäisille ihmisille, joiden on vaikea löytää kavereita joko oman arkuutensa takia tai siksi että ihmisten ilmoille pääsy on vaikeaa. Suomalaissa ryhmissä pärjää äidinkielellä, mutta mm. vanhan musiikin ryhmien pääkieli näyttää olevan englanti.

Facebookin hyvä puoli on, ettei sen sisältöjä pääse kurkkimaan, jollei liity jäseneksi. Se taas merkitsee, että puskista ampumista ei juuri kannata harrastaa.

Kristillisyyttä laidasta toiseen

Mennyt viikonloppu oli harvinaisen tapahtumapitoinen. Hauskinta oli, että siihen mahtui tavallisen sunnuntaimessun lisäksi pala NMKY:n johtajuusseminaaria ja runsaasti Tuomasmessua. Eikä viikonloppu olisi täydellinen, jos Yhteisvastuukeräyksen käynnistyminen jäisi pois.

Ja kaiken viimeistelee kunnon madekeitto.

Asiatasolla kiintoisimpia olivat johtajuusseminaari ja Tuomasmessun tulevat muutokset.

Myös molemmat messut Töölön ja Agricolan kirkoissa olivat mietittyjä ja hyvin toteutettuja.

Johtajuusseminaari toi mieleeni yhden elämäni parhaista opintomatkoista kesällä 2002. Pääsin silloin perehtymään amerikkalaistyyppisen evankelikaalisuuden laajaan kirjoon. Kahdeksan päivän konferenssin järjesti Campus Crusade for Christ – järjestön Euroopan alue Birminghamissa Englannissa.

Se oli suomalaisen herännäisyyden keskuudesta liikkeelle lähteneelle hyvin hyödyllinen ja todella kiinnostava matka. Kahdeksaan päivään mahtui paljon asiaa ja ennen kaikkea opin, miten monenlaisia korostuksia siinäkin sfäärissä on.

Johtajuusseminaarin kouluttajajoukossa ei ollut monta minulle tuttua nimeä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että paikalle kokoontuivat herätyshenkiset kristityt, joista melkoinen osa ilmeisesti kuului ns, vapaisiin suuntiin ja oli muuten niitä lähellä. Oman kanavani osallistujat olivat vallan mukavia ja keskustelevaisia ihmisiä, joiden kanssa pohdimme, mitä medioita uskovaisen olisi syytä seurata, jotta tietäisi, missä maailma menee.

Aavistelin ensin, että näin täyteen mahdutettu viikonloppu vie kaikki voimat, mutta eipä vienytkään. Puuhailu Herramme vainiolla virkistää kummasti.

Tuomasmessulla on hyvin alustavia virityksiä, joiden mukaan Agricolan kirkkoon keskittyisivät Tuomasmessu, Helsinki Missio ja Tuomiokirkkoseurakunnan nuorisotyö. Lisänä joukossa olisivat varmaankin mm. anglikaanit ja vanhan jumalanpalveluskaavan rakastajat.

Perusajatus on saada koko kiinteistö huomattavasti nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Se on lämpimästi kannatettava idea. Jos kaikki menee kaavailujen mukaan, siirtymä tapahtuu vajaan vuoden päästä.

Ja kauniiksi lopuksi: Mitä olisi sydäntalvi ilman madekeittoa?

Vaikken voikaan suurustaa keittoani kunnon kermalla tai Koskelaskijalla, aika hyvä versio syntyy myös kaurakerman ja vehnäjauhosuuruksen avulla.