Tuesday, September 18, 2007

Onko usko kiitollisuutta?

Huonosta muistista ruumis kärsii: olin unohtanut kokonaan että eilen eli maanantaina oli Pisara-tekstin dead-line. Niinpä asiasta muistuttava puhelu tuli pienoisena yllätyksenä.

Reippaana uutistoimittajana kuitenkin lupasin tekstin heti huomiseksi ja onneksi se syntyi liki salamavauhtia. Sitä joudutti, että olin jo muutaman päivän herkutellut piispa Eeron ajatuksella uskosta kiitollisuutena ja kiitollisuudesta uskon muotona.

Ajatuksessa on jotain läpeensä viehättävää.

”Kiitos sinulle Jumala että saan tuntea sinut. Tai: kiitos sinulle Jumala, että olet antanut minun nähdä kaiken tämän kauniin/tavata nämä ihanat ihmiset/elää juuri nyt ja olla onnellinen”.

Kiitollisuutena ilmenevä usko ei ole suorittamista, eikä ratkaisuja, se vain on. Kiitollisuus suuntautuu uskon kohteeseen, sellainen usko ei pyydä mitään itselleen tai muille, se vain suuntaa katseensa Jumalaan.

Jos usko olisi kuin kiitollisuutta, se olisi kuin hengittämistä.

”Hyvä Jumala, minä vain katselen sinua ja hyvyyttäsi. Kiitän siitä, että saan olla tässä, eikä minun tarvitse sanoa eikä tehdä mitään”

Tällainen usko on tosi kaukana suorittavasta ja ulospäin tietoisesti esiintyvästä uskosta. Se ei myöskään kiivaile oikeasta opista tai korostuksista.

Luulen, että jos ihmiset osaisivat kutsua Jumalalle suunnattuja kiitollisia huokauksiaan uskoksi, meillä olisi tässä maassa paljon enemmän uskovaisia. Nythän moni kokee, ettei hänellä oikeita kokemuksia tai muuten riittävän vahvaa uskoa, jotta uskaltautuisi Jumalan varaan.

Eipä niitä ilmeisesti tarvitakaan. Kiitollisuus riittää.

Wednesday, September 12, 2007

Ristiinnaulittuja Galleria Anhavassa

Kyllä Hesarilla vaikutusta on.

En muistanut, miksi, mutta muistin että täytyy mennä Anhavaan, koska näyttelyarvio oli niin kiinnostava.

Galleria Anhavassa oli Henry Vuorila-Stenbergin näyttely, jossa oli vain yhdeksän suurta työtä.

Ensiksi: lähes kaikki oli myyty. Hintataso jotain 12 000 – 16 000 euroa per teos.

Toiseksi: työt olivat melkoisen järkyttäviä = puhuttelevia.

Kolmanneksi: ne muistaa kun on kerran nähnyt.

Neljänneksi: kahdessa työssä oli mustalle pohjalle maalattu lähes musta ristiinnaulittu.

Viidenneksi: muistumat taidehistorian peruskuvastoon olivat selviä ”oppimattomallekin” kävijälle.

En ole koskaan erityisesti pitänyt Vuorila-Stenbergin töistä, mutta sehän ei merkitse etteivätkö ne voisi olla hyvin vaikuttavia.

Kummallista, miten paljon kristinusko pilkahtelee tämän päivän kulttuurissa. Se näkyy ainakin kuvataiteissa, musiikissa, runoudessa ja kirjallisuudessa. Ja tietysti teatterissa.

Vuorila-Stenbergin maalauksissa oli syvästi henkilökohtainen tuntu. Vaikka teos tarvitsee aina katsojansa, näistä töistä jäi vaikutelma tekijästä, joka on niin täysin keskittynyt kuvansa tekemiseen, ettei hän edes muista mahdollisia katsojia.

”Job” oli heti tuttu ja se onkin ollut aiemmin esillä. Luultavasti olen nähnyt siitä lehtikuvan. Tuskan ja kärsimyksen mies Job on kuvassa polvillaan, suu huutoon auenneena. Järkyttävintä ovat miehen jotenkin sulaneet piirteet. Mieleen nousivat Hiroshiman uhrit, joiden kudokset ikään kuin valuivat pois.

Lieneeköhän niin, että elämänkaaren kuljettua tiettyyn pisteeseen ihminen alkaa pohtia kärsimystä ja elämän mieltä? Kristillisessä maassa lapsuutensa viettänyt hakeutuu helposti tuttuun kuvastoon ja tuttujen kertomusten pariin. Jollei tällaista pohjaa ole, vastauksia etsitään vaikkapa filosofiasta tai muista uskonnoista.

Näyttelykirjassa Vuorila-Stenberg kertoo, miten ratkaisevaa hänelle oli nähdä Mathias Grünewaldin maalaus haudassa makaavasta ristiinnaulitusta. Kyseinen työ on puhutellut syvästi monia muitakin. Kerrotaan, että Dostojevski sai epilepsiakohtauksen katseltuaan taulua hautaan lasketusta ja runnellusta Jeesuksesta.

Jottei mieli jäisi aivan synkkyyden tilaan, sen nostamiseen on oiva lääke Kiasman nurmikolla syyskuun loppuun saakka seisova ”Janin taidetuunaamo”. Kahdessa kontissa on esillä mitä hilpeimpiä töitä, jotka on tehty parantelemalla jo olemassa olevaa taidetta. Moni toritaiteen mestarinäyte oli muuttunut melko siedettäväksi Jani Leinosen käsissä. Oli hintakin tosin noussut. Yksikään tuunattu taulu ei maksanut alle tuhannen euron.

Jani Leinonen taitaa olla loistoesimerkki luovasta ihmisestä. Hänen tai hänen kavereittensa mielikuvituksesta syntyy riemukkaan kerettiläisiä ideoita taiteen supermarketeista taiteen tuunaamoihin.

Erityisesti Leinonen rakastaa muiden suomalaisten tavoin Elovena-tyttöä. Neito saa Leinosen käsissä mitä uskomattomampia rooleja ja paljastaa samalla katsojalle, miten ihanteellinen kuva meillä taitaa Elovena-neidosta olla.