Voihan Venäjä!

Äitini, 91 v. on kotoisin aivan Suomen nykyisen itärajan pinnasta. Niinpä hän ei ole koskaan ollut mikään erityinen Neuvostoliiton ystävä ja hänen tyttärenään en minäkään ole koskaan tuntenut erityisen suurta luottamusta itänaapuria kohtaan.

Se ei sulje pois sitä, ettenkö olisi tuntenut mitä hurmaavimpia venäläisiä, mutta kansakuntana itänaapuri herättää minussa melkoista kummastusta. Varsinkin viime aikojen temput georgialaisten kyykyttämisineen ja suomalaisten puuntuonnin paneminen ensin 30 prosentin verolle ja sitten sen peruminen ovat ällistyttäviä. Minulle ne kertovat mentaliteetista, joka on aika kaukana kansojen välisistä normaaleista käytöstavoista.

Järjestäytyneeseen yhteiskuntaan tottuneelle yhtäkkiset ”tsaarin ukaasit”, joilla asiat pannaan toimeen saman tien tuntuvat tosi oudoilta. Millainen on valtakoneisto, joka kostaa kurittomille naapurimaille katkaisemalla näiltä energian tai karkottamalla niiden kansalaisia oitis paikalla pois kodeistaan? Tai antaa tappaa ikäviä ihmisiä olivat nämä sitten toimittajia tai pankinjohtajia? Syyllisiä luvataan etsiä ja rangaista, mutta kummasti nämä vain jäävät löytymättä.

Samaan nippuun kuulunevat myös oikeudenkäynnit, joissa tuomio on etukäteen päätetty ja tuomareiden tehtävä on etsiä jonkunlaiset perustelut tuomiolle. Näin ainakin kerrottiin eräässä TV-ohjelmassa, jossa haastateltiin virastaan pois siirtyneitä/ siirrettyjä tuomareita. He olivat uskaltaneet kritisoida moista toimintaa.

Jos USA:a pidetään salaliittoteorioiden luvattuna maana, ei taida Venäjä siitä paljon jälkeen jäädä. Kun entinen FSB:n mies myrkytetään radioaktiivisella aineella, se on vain tahallinen provokaatio nykyistä hallitusta vastaan, joka on syytön. Tai Anna Politkovskjan tappaminen talonsa hissiin on toinen provokaatio hallitusta vastaan. Ne, joita eniten epäillään vakuuttavat pontevimmin syyttömyyttään ja nimeävät aivan muut syyllisiksi. Salaliitto, salaliitto tietysti….

Ison maan asukkaissa on tiettyä ylimielisyyttä, joka näkyy niin amerikkalaisissa kuin venäläisissäkin. He ovat tottuneet saamaan osansa siitä kunnioituksesta, jonka heidän maallaan on kansainvälisessä politiikassa kokonsa ja vaikutusvaltansa vuoksi, eivätkä usein edes huomaan käytöstään.

Nämä asiat näkyvät pienissä yksityiskohdissa: moni amerikkalainen olettaa kaikkien maailman ihmisten osaavan edes hiukan englantia. Hän aloittaa puheen suoraan äidinkielellään, eikä kysy toiselta, puhuuko tämä englantia. Venäläinen taas ei oikein ymmärrä, että hänen pitäisi jonottaa lehtikioskilla niin kuin muidenkin tai opetella ruotsia toimiakseen valtion tai kunnan virassa. Eikö muka venäjä ole ihan yhtä hyvä toinen kieli kuin ruotsi?

Neuvostoliiton aikaan asioista ei puhuttu, eikä paljon tiedettykään. Nyt tietoa tulee sekä kehityksestä että taantumuksesta. Epämiellyttävintä on kuulla, miten miliisi nujertaa kansalaismielipiteen ilmaisuja ja kuinka mediat on kaapattu hallituksen käsikassaroiksi.

Mihin menet Venäjä?

Lempiajatukset ovat sitten sitkeitä

Aamuhartauksia kirjoittaessani huomasin taas kerran, miten lujassa ihmisen lempiajatukset ovat. Niissä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta on vallan kiehtovaa nähdä, kuinka tekstin joukossa vilahtaa tai sitä suorastaan hallitsee itselle tuttu ja läheinen ajatus.

Minulle tämä ajatus on rakastava Jumala, joka haluaa ihmiset lähelleen. Hän etsii ja kaipaa luotujaan ja iloitsee kun löydämme hänet. Tai oikeammin hän onnistuu löytämään meidät ja saa ihmisen katsomaan itseään eikä omia vikojaan ja kurjuuttaan.

Joskus vajaat parikymmentä vuotta sitten jouduin Isä Jumalan todelliseen pyöritykseen. Sen seurauksena ymmärrykseni Jumalasta muuttui kokonaan.

Siihen saakka olin tuntenut Jumalan enemmän ja vähemmän etäisenä ja lievästi pelottavana. Lapsuudesta ja nuoruudestakin minulla oli kyllä muistoja siitä, miten puhuin asioitani Jumalalle suoraan. Hän oli hyvin todellinen, mutta ehkä enemmän oman isäni kaltainen.

Jumalan myllytys oli kerrankin ihanaa. Se tuotti iloa, oivalluksia, eikä tuskaa ja kipua kuten niin monesti aiemmin. Sanoinkin silloin aivan suoraan, että olen rakastunut Meidän Herraamme. (Ei saa nauraa.) Se oli fantastista. Aikuisen ymmärrys kertoi, että ’rakastuminen’ kestää vain aikansa. Siksi siitä pitää nauttia koko sydämellä niin kauan kuin tunne on olemassa. Niin kävikin.

Tämä vaihe elämässäni muutti Jumalakuvani kokonaan. En koskaan tehnyt analyysiä kolminaisuusopin pohjalta, mutta sanoisin, että Henki tuki, auttoi ja välitti. Kristus itse otti lähelleen, hoiti, rakasti ja teki rikkinäisestä ainakin vähän ehjempää. Isä Jumala katsoi kaiken päälle rakastaen ja iloiten siitä mitä tapahtui.

Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että minä en taatusti tehnyt mitään uskonratkaisua. Päinvastoin: Jumala ratkaisi minun puolestani ja ilmoitti itsestään aivan uuden puolen. Hän on rakastava ja hyvä, hän kunnioittaa luotujaan, eikä loukkaa heitä. Häneen saa luottaa enemmän kuin yhteenkään ihmiseen ja hänelle saa kertoa nekin asiat, joita ei ilkeä kertoa kenellekään ihmiselle.

Tämä tarkoittaa, ettei elämässä ole mitään niin kauheaa, hävettävää tai pelottavaa, ettei siitä saisi puhua rakastavalle Kristukselle. Hän ei tuomitse eikä suutu, vaan lohduttaa ja hoitaa.

Mikä suunnattoman huojentava ajatus! On Jumala, johon voi luottaa tapahtui todellakin mitä tahansa. Ei se lempiajatuksena huonoimpia ole, eihän.

Luomisen tuskaa

Jo kansakoulussa ainekirjoitus oli minusta hauskaa. Parasta oli annettu aihe, josta sai sitten hersytellä vapaasti. Silloin oli vielä mielikuvitustakin ja tarinaa syntyi.

Mutta auta ja varjele, kun pitää kirjoittaa ilman otsikkoa. Siinä vasta pulma. Mistä ottaa riittävän hemaiseva aihe, joka inspiroi niin minua kirjoittajana kuin lukijaakin?

Ehkä tässä onkin muuan syy siihen, miksi minusta tuli toimittaja. On aina hauskempaa kirjoittaa annetusta aiheesta kuin vapaasti.

Ehkä syitä on ollut muitakin…

Muun muassa sitkeästi säilynyt uteliaisuus kaikkeen siihen, mitä ei ole ennen nähnyt, kuullut, maistanut, haistanut ja niin edelleen. Eli uusi musiikki, uudet ruuat, uudet näyttelyt ja kaikenlainen uusi on sellaista, josta pitää ottaa selvää. Jos löytö on tylsä tai siihen ei saa minkäänlaista otetta, mikäs siinä sitten. Antaa olla vain.

Nyt tuskittelen kahta radion aamuhartautta, joiden nauhoitus on tiistaiaamuna. Kolmas pitää tehdä viikon päästä. Ne kaikki ovat torstai-aamuja, eikä niille ole annettu yleistäkään teemaa. Puhuja saa siis valita aiheensa vapaasti. Minulle 360 asteen aiheavaruus on aivan liian laaja. Sitä pitää oitis supistaa, mutta miten.

Hyviä rajauksia ovat tietysti edellisen sunnuntain tekstit ja niihin sopivat virret. Jos niistä ei jotain irtoa, on jo kumma. Eihän tarvita kuin yksi ajatuksen alku, kyllä teksti siitä singahtaa liikkeelle.

Nyt on vain niin harmillisesti, että hartausaamuni ovat 30.11., 7.12. ja 14.12. Ensimmäisen yllä lepää Tuomiosunnuntain varjo eli ei siis sen teksteistä, vaan jostain muusta. Toisen aamun edellä on itsenäisyyspäivän juhlinta ja valtakunnan tärkein vastaanotto eli Linnan juhlat. Kai niistä aamuhartaudessakin saa jotain mainita……

Vasta kolmas hartaus on ns. normaali aamu. Tietysti on niin, että ajankohtaisuus on omalla tavallaan oikein hauskaa, mutta siinä piilee aina pieni banaaliuden vaara. Ei saa haksahtaa lavertelemaan, eikä saa eksyä aiheesta. Eivät ihmiset halua kuulla vain lörpöttelyä, vaan kyllä puhujalla pitää olla asiaakin.

Se onkin oma juttunsa, mitä ns. oikea asia itse kullekin kuulijalle sitten on. Minulle se on puhetta Jumalasta kaiken senkin uhalla, ettei Jumalasta voi puhua.

Mutta on pakko.

Taisteluväsymys iski

Kirkolliset vaalit eivät oikeasti ole taistelua, vaan varsin hienovaraista vallan reviirien muuttelua. Taistelusta voi oikeastaan puhua vain niiden kohdalla, jotka ovat joutuneet olemaan mahdollisimman teräviä monta päivää peräkkäin ja reilusti yli virallisen työtuntimäärän. He ovat virittäytyneet mahdollisimman huolelliseen toimintaan, jotta vaaliprosessi sujuisi oikein, valituksia ei tulisi vahingossakaan ja kaikki paragraafit täytettäisiin viimeistä piirtoa myöten

Eittämättä olo oli eilen ääntenlaskun jälkeen sellainen, ettei täydestä tarkkuudesta enää ollut tietoakaan. Onneksi vaalilautakuntaan kuuluu monta henkeä ja kun vireystilat vaihtelevat, toiminta on luotettavaa.

Tänä aamuna vasta huomasin, miten keskittynyttä työ oli ollut. Maailma alkoi taas tulla näkyväksi muiltakin kuin vaalin osalta.

Tiedottaminen jäi eilen melko viime tippaan, mutta mukaan ehdittiin. Varsin hyvin tiedot yhtymän nettisivuille ilmaantuivat. Koko maan tilanteesta ei ole vielä kuvaa. Nyt tarjolla on vain seurakuntakohtaisia listoja. Yhteenvetojen aika on varmaan keskiviikkona eli siis huomenna.

Vaalit ovat demokratian ydintä. Sinettivahaa sulateltaessa ja leiman kanssa taistellessa en voinut välttyä miettimästä sitä, mitä merkitsevät oikeudenmukaiset vaalit. Me olemme viimeisen päälle huolellisia, eikä mitään vääryyttä saa päästä tapahtumaan. Äänestäjät tarkistetaan, liput lasketaan moneen kertaan, uurna ja luettelot sinetöidään yöksi ja niin edelleen.

Suomalaisilla vaalitarkkailijoilla on uskomattomia kertomuksia maista, ”joiden kulttuuri poikkeaa niin paljon länsimaisesta, etteivät meillä teidän säännöt päde”.

Kun äänestyslippuja annetaan avonaisesta ikkunasta lisää, kun armeijan pojat ajetaan äänestämään useaan paikkaan, kun uurnat katoavat tai vaihtuvat yön aikana ja kun vain mielikuvitus asettaa vaalivilpille rajat silloin tekee mieli panna kädet ristiin ja kiittää Luojaa siitä, että on sattunut syntymään Suomeen.

Kertomukset muista maista ovat myös hyvää vastalääkettä silloin, kun vaalijuridiikka tuntuu vallan ylenpalttiselta ja turhantärkeältä. Mieluummin näin kuin toisin.

Spekulaatio seurakuntavaaleista voi alkaa

Vajaat pari tuntia sitten selvisi ainakin Töölössä, ja varmaan monessa muussakin seurakunnassa, ketkä edustavat seurakuntalaisia luottamuselimissä seuraavat neljä vuotta. Helsingin seurakuntien tiedot päivittyvät osoitteeseen www.helsinginseurakuntayhtymä.fi jo tämän illan aikana.

Isoissa seurakunnissa kuten Malmilla ja Tuomiokirkossa äänten laskeminen vie luonnollisesti enemmän aikaa.

Äänestysprosentit näyttivät hituseltaan nousseen. Jossain oli päästy yli kymmenen prosentin, mutta monessa seurakunnassa oltiin kahdeksan prosentin pinnassa. Niin myös Töölössä, jossa prosentti asettui 8,5:een.

Eilinen veikkaukseni oli onneksi alakanttiin ja äänestäneitäkin tuli lopulta yli 700.

Ei siinä silti hurraamista ole. Jos luottamuselimen valitsee alle kymmenen prosenttia jäsenistöstä, se lienee enemmän demokratian irvikuva kuin varsinaista demokratiaa.

Tällä hetkellä ei parempaakaan vaihtoehtoa ole.

Nykyinen tilanne on sellainen, että pienelläkin äänten keskittämisellä on helppo vaikuttaa asioihin seuraavat neljä vuotta. Silloin kun junttaamiset olivat muotia, juuri tällaiset heikkoon edustukseen perustuvat yhteisöt olivat loistavia kohteita. Siitä on jo 30 vuotta, enkä usko että seurakunnat jaksaisivat tämän päivän junttaajia kiinnostaa.

Hylkyjä tuli liikaa. Töölössä hylättyjä lippuja oli kymmenen prosenttia. Syy oli, että liki 50 äänestäjää oli äänestänyt niin sanotusti ristiin, koska vaalilippujen värit olivat liian lähellä toisiaan. Seurakuntaneuvoston äänestyslipulla olisi menty valtuustoon ja päinvastoin. Monien iäkkäiden äänestäjien oli vaikea erottaa valkoista ja liian vaaleansinistä väriä toisistaan.

Ihmettelimme vilpittömästi, miksi väri oli niin haalea. Tuskin 10-20 prosentin tummennus olisi tekstiä lukukelvottomaksi tehnyt.

Valtuustoedustajat säilyivät samoina kuin edellisellä kaudella: Sirkku Nyström, Ritva Saario ja Pirkko Tepponen.

Seurakuntaneuvostoon tulivat uusina jäseninä tait. yo. Matteus Pentti, jolla oli omat elegantit kotisivut ja jota Helsingin Sanomat haastatteli sunnuntaina, päätoimittaja Matti Niiranen, jonka tiedot taisivat olla ensimmäisinä esillä www.vaaliverkkoviestin.fi –sivuilla, pastori Henna Hauta-aho, joka on nuorten aikuisten työn projektisihteeri Kirkkohallituksessa ja elokuvaaja Jouko Seppälä.

Lievä yliannos kirkon hallintoa…….

Edellisellä kirjoittamiskerralla kirkolliskokous oli vielä menossa, mutta nyt ollaan jo seurakuntavaaleissa. Tulin juuri Töölön kirkolta, missä olen ollut noin kymmenen tuntia. Eittämättä tunnen olleeni hyödyksi seurakunnalleni, mutta hallintoa tulee nyt niin silmistä kuin korvistakin.

Ensimmäisen vaalipäivän äänestäjäsaldo ei kovin korkealle noussut. Emme päässeet edes yli ennakkoäänien, joita oli 264. Kun äänioikeutettuja on 8740, ennakkoäänillä päästiin kolmeen prosenttiin. Nyt lietäneen jossain vähän yli viidessä prosentissa.

Ilma oli surkea, tuli räntää ja vettä.

Valtaosa äänestäjistä oli iäkästä väkeä. Nuoria aikuisia oli korkeintaan muutama kymmen. Kysäisin joiltakuilta, olivatko käyneet katsomassa ehdokkaita netissä tai vierailleet vaalikoneella. Eivät olleet. Otos oli suppea, mutta ehkä ensi kerralla kannattaa tiedottaa vielä nykyistäkin pontevammin.

Huominen on arkipäivä. Ilman entistä kokemusta veikkaan, että hyvä jos pääsemme sataan äänestäjään.

Kirkolliskokouksesta lienee syytä kertoa vielä vähän, koska monet sen päätökset heijastuvat jossain vaiheessa seurakuntien arkeen.

---------------

Mitä tarkoittaa, että kirkolliskokous päättää?

Kun kirkolliskokous päättää esimerkiksi, että seurakunnat saavat jatkossa itse määrittää jumalanpalvelusten alkamisajat, se tarkoittaa että:

Asia lähtee kirkkohallitukseen, jossa tehdään tarvittavat muutokset Kirkkojärjestykseen. Kun ne ovat tulleet voimaan, käytäntöä voidaan alkaa soveltaa.

Käytännössä kirkolliskokouksen päätös ei juuri koskaan muuta asioita heti, vaan vasta sen jälkeen kun se on puettu pykäliksi ja/tai ohjeiksi.

-----------------

Kirkolliskokous päätti tässä istunnossaan mm. seuraavista asioista:

* Seurakuntavaalien äänestysikäraja lasketaan 16-vuoteen. Jos kaikki menee hyvin, uusi ikäraja on käytössä jo seuraavissa vaaleissa.

* Seurakunnat saavat varsin itsenäisesti päättää jumalanpalvelustensa alkamisajat. Riittää kun asiasta ilmoitetaan tuomiokapitulille. Vienee muutaman vuoden ennen kuin astuu voimaan.

* Parokiaalisuuden eduista ja haitoista erityisesti seurakuntayhtymän alueella tehdään selvitys. Parokiaalisuus tarkoittaa, että ihminen on pakosta sen seurakunnan jäsen, jonka alueella hän asuu. Jos asiaa muutettaisiin, voisi olla mahdollista mm. säilyttää entisen seurakunnan jäsenyys niin kauan kuin muuttaa yhtymän rajojen sisällä

Sata sivua virkamiesoikeutta

Pisin lähetekeskustelu käytiin kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamisesta. Uudistus on iso, materiaalia on toistasataa sivua ja se tuli suomenkielisille edustajille vajaata viikkoa ennen kokousta ja ruotsinkielisille kokouksessa.

Kirkolliskokousedustajien mielestä asiaan perehtymiseen ei ollut riittävästi aikaa ja siksi lähetekeskustelua päätettiin jatkaa kevätistuntokaudella.

Seuraava teksti on lainattu evl.fi –sivuilta:

Uudistuksen tavoitteena on kirkon viranhaltijoiden oikeusaseman sekä oikeuksien ja velvollisuuksien selkeyttäminen. Myös seurakuntien velvollisuudet työnantajana selkeytyisivät.

Esityksen säännökset liittyvät asioihin, joista ei kirkkolaissa ole tähän asti säädetty tai jotka kaipaavat muutosta. Uudet säännökset koskevat muun muassa virkasuhteen lajeja, lomauttamista, viranhoitomääräystä, työnantajan velvollisuuksia ja työturvallisuutta.

Lähetekeskustelussa kyseltiin, miten pitkälle kirkon tulee seurata muun yhteiskunnan lainsäädäntöä ja miten kirkon toiminnan ominaisluonne ja sen virkoihin liittyvät teologisen näkemykset voivat tulla säännöksissä esiin.

Keskustelua herättivät muun muassa syrjintäkielto sekä kysymys siitä, mikä olisi tuomiokapitulin ja seurakunnan työnjako pappien ja kanttorien työnantajaroolissa. Kysymyksiä nousi myös palvelussuhteen päättämismenettelyn uudistamisesta.

Toisaalta katsottiin, ettei käytännön asioiden järjestäminen muuta kirkon toiminnan teologisia perusteita ja että johtaminen on seurakunnissa sitä helpompaa, mitä selkeämmät säännöt ovat.

Keskustelu oli varsin railakkaa ja kirkolliskokouksen konservatiivit tarttuivat varsin hanakasti kiinni ehdotuksen joihinkin kohtiin. Juridisesti muotoiltujen ilmaisujen takana kun on mm. kurinpitokäytäntöjen mahdollinen muuttaminen ja virassa olevan ihmisen irtisanominen.

Ensi keväänä on odotettavissa värikästä ja perusteellista keskustelua kirkon virkamiesten ja -naisten asemasta ja sen muuttamisesta.

Nuoret äänestämään jo 16-vuotiaina!

Tänään nähtiin kirkolliskokouksen istuntosalissa onnellinen mies. Hän oli Antti Siukonen, joka viime keväänä teki – toki yhdessä muutamien muiden kanssa – aloitteen äänestysikärajan laskemisesta 16 vuoteen kirkollisissa vaaleissa.

Hallintovaliokunta oli asian puolella, eikä päätöksenteossa ollut ongelmia. Päätös lähtee nyt kirkkohallitukseen valmisteltavaksi. Pelkkä kirkolliskokouksen päätös ei nimittäin vielä nuorille äänioikeutta anna. Asia pitää huolella muokata lakipykäliksi ja varmistaa, ettei se ole ristiriidassa muiden lakien ja säädösten kanssa.

Äänestysikärajan laskemisen mahdollistaa se, että äänioikeus ja vaalikelpoisuus voidaan erottaa toisistaan. Nuori saa siis äänestää, mutta ei asettua ehdolle vaaleissa ennen kuin 18 vuotta on tullut täyteen.

Justeeraamista tarvitaan ainakin kirkkoherran vaalissa äänestämisessä. Siinä nimittäin voi olla voimassa hieman toisenlainen säännöstö. Mutta sitä varten kirkkohallituksen viisaat juristit ovat, jotta he tarkistavat ja varmistavat asiat.

Erilaisia seurakuntamalleja saattaa tulla tarjolle jossain vaiheessa. Kirkkohallitus selvittää, mitä voitaisiin tehdä, jotta seurakunnan jäsenyys olisi hieman joustavampaa kuin nykyisin. Asia on siis liikkeessä, mutta kun ja jos muutos tulee, siihen menee vielä vuosia.

Mikä kaikki kuuluu Raamattuun?

Kirkolliskokouksen tiistaiaamu alkoi ajatuksia herättäneellä aamuhartaudella, jonka piti kappalainen Eivor Pitkänen Jyväskylästä. Hän piirsi uskonpuhdistuksesta historiallisen kaaren tähän päivään ja muistutti, kuinka Lutherin yksinkertainen oivallus ihmisen vanhurskautumisesta vain uskon kautta pani Euroopan sekaisin moneksi kymmeneksi vuodeksi. Se ei ollut Lutherin tarkoitus, mutta niin vain kävi.

Päivään mahtui kaksi puheenaihetta: kirkon virkamiesoikeudellisten säädösten muuttaminen ja Apokryfikirjojen uusi käännös. Nyt kerron vain jälkimmäisestä.

Lähetekeskustelussa ilmeni, ettei ole aivan selvää, halutaanko Apokryfikirjat tuleviin Raamatun uusiin painoksiin, vaikka kirjojen suomentamisesta vastannut komitea sitä painokkaasti toivookin. Kirjat kyllä painetaan, mutta jäävätkö ne erilliseksi kirjaksi vai tuleeko niistä osa Raamattua, se on nyt mietinnän alla.

Kirkolliskokouksen käsittelyyn ovat tulleet edellisen (vuodelta 1938) käännöksen 13 kirjaa ja neljä muuta tekstiä. Apokryfikirjoja kutsutaan myös nimellä jälkikanoniset kirjat ja eri kirkoilla on toisistaan poikkeavia käytäntöjä niiden sisällyttämisestä Raamattuun.

Ehkä juuri siksi niiden asemasta ja paikasta Raamatun kaanonissa pitää keskustella.

Kääntäminen kesti

Kun raamatunkäännöstyö aikoinaan saatiin loppuun, vihoviimeiseksi urakaksi jäi Apokryfikirjojen kääntäminen suomeksi. Toki niistä oli suomennos, mutta se haluttiin päivittää yhtä lailla ajan tasalle kuin muutkin Raamatun tekstit.

Hitaasti alkuun päässyt käännöstyö tuotti lopulta varsin kiinnostavan tuloksen. Sirakin kirjan käännöksessä käytettiin kahta alkutekstiä. Sekä kreikkalainen että heprealainen teksti ovat nyt rinnakkain lukijan nähtävillä. Tätä ei liene tehty missään muualla maailmassa.

Tunnetuimpia apokryfikirjoista ovat Siirakin kirja ja Viisauden kirja. Niminä lienevät tuttuja myös Juditin kirja ja Tobitin kirja. Jos nimet eivät muualla ole tulleet vastaan, niin ainakin Jukolan pojat Seitsemässä veljeksessä lainailivat niitä elämänohjeinaan.

Seuraavaksi Apokryfikirjat päätyvät käsikirjavaliokunnan käsittelyyn. Siellä ne käydään perusteellisesti läpi ja kun työ on tehty, lopputulos tulee mietinnön muodossa täysistunnon päätettäväksi.

Jos haluat lukea Apokryfikirjojen käsittelyn vaiheista, käy tutustumassa käsikirjavaliokunnan jäsenen Antti Siukosen blogiin osoitteessa www.nuorikirkko.net Siellä on paljon muutakin mielenkiintoista.

Päätöksenteon mutkalliset vaiheet

Tässä yhteydessä lienee aiheellista kuvata lyhyesti kirkolliskokouksen päätöksenteon kulkua. Se muistuttaa suuresti asioiden etenemistä eduskunnassa.
Kun esitys, esimerkiksi Apokryfikirjojen käännös tulee käsittelyyn, se toimitetaan edustajille etukäteen postilla. Esitykseen liittyy myös päätösehdotus.
Kun asia tulee esille päiväjärjestyksessä, käydään ensimmäisessä vaiheessa lähetekeskustelu, jossa edustajat saavat sanoa mielipiteensä asiasta ja muutenkin evästää seuraavaa vaihetta. Se tapahtuu valiokunnissa, joihin kirkolliskokous on jakautunut. Jokainen edustaja on jonkin valiokunnan jäsen ja niissä on edustajat kaikista hiippakunnista, joten ne ovat kuin kirkolliskokous pienoiskoossa.

Asian todellinen puiminen tapahtuukin valiokunnassa, joka kertoo näkemyksensä sihteerin kirjoittamassa mietinnössä. Kun mietintö on valmis, se jaetaan edustajille ja usein jo seuraavana päivänä asiaa ryhdytään päättämään.

Aluksi monimutkainen päätöksentekoprosessi on varsin hämmentävä, koska lähetekeskustelu voi toisinaan olla varsin rämäkkää. Jos ei tunne käytäntöjä, voi luulla että päätöskin jo tehtiin, vaikka kyseessä oli vasta ensimmäinen vaihe. Sekaantumisen vaara on myös siinä vaiheessa kun valiokunnan mietintö jaetaan pöydille. Päätös vaatii mietinnön käsittelemisen ja se joko hyväksytään, hylätään tai muutetaan.

Välillä pitää puhua rahastakin

Kirkolliskokouksen syysistunnon välttämätön aihe on kirkon keskusrahaston talousarvio ensi vuodelle. Se sisältää myös suunnitelmat kahta seuraavaa vuotta varten.

Budjetissa on kaksi pääosaa. Toinen on Kirkon eläkerahasto ja toinen sisältää kirkkohallituksen yksiköiden ja hiippakuntien talousarviot. Jälkimmäisen merkittävä osa ovat seurakunnille jaettavat erilaiset avustukset. Seurakunnat kun ovat eri kokoisia ja tulevat taloudellisesti kovin eri tavoin toimeen.

Yhteinen tekijä kuitenkin on, että seurakunnat eivät harrasta pröystäilyä, vaan elävät varsin nuukasti.

Lehtijuttujen perusteella syntyy helposti kuva, että kirkko on rikas. Onhan sillä rakennuksia (kirkkoja ja seurakuntakiinteistöjä) ja jonkin verran maa- ja metsäomaisuutta.

Kirkko kuitenkin koostuu 421 seurakuntataloudesta, jotka toimivat varsin itsenäisesti. Seurakuntia on yksin kappalein laskettuna 546 ja lukujen ero johtuu siitä, että 125 seurakuntaa kuuluu eri kokoisiin seurakuntayhtymiin. Sekä itsenäiset seurakunnat että yhtymät saavat omat henkilö- ja yhteisöveronsa ja tulevat niillä toimeen niin kuin tulevat.

Kun kaikki seurakuntataloudet lasketaan yhteen, ne saivat viime vuonna yhteensä verotuloja 831 miljoonaa euroa. Hyvä vertailukohde on Espoon kaupunki, jonka verotulot olivat 923 miljoonaa euroa. Ei kirkko ( = seurakunnat yhteensä), mikään jättiyritys ole.

Helsingin seurakuntayhtymä on tässä joukossa poikkeuksellisen suuri. Se muodostaa noin kymmenen prosenttia koko kirkon taloudesta.

Kirkolliskokouksen käsittelyssä ovat Kirkon keskusrahaston noin 50 miljoonan euron menot. Eläkerahasto on tästä irrallaan ja sen koko on yli 700 miljoonaa euroa. Sitä kartutetaan, jotta kirkon ja seurakuntien eläkkeelle jääneet ja jäävät työntekijät eivät jäisi ilman vanhuuden turvaa.

Kun istun sekä Helsingin seurakuntayhtymän että kokonaiskirkon luottamuselimissä päättämässä muun muassa rahasta, juuri kirkolliskokouksessa tulee outo olo. Nyt on jossain pilkkuvirhe. Kyse ei voi olla näin pienistä rahoista!

Työtä aamusta iltaan

Kirkolliskokous on aika kallista hallinnointia kun osallistujille maksetaan matkat, päivärahat ja kokouspalkkiot. Sen vastapainoksi päivät ovat todella pitkiä. Aivan tavallista on työskennellä klo 9:stä iltaan klo 21:een.

Tänä aamuna oli Maarian kirkossa alkajaisjumalanpalvelus, jonka järjesti Porvoon hiippakunta. Oli harvinaisen hieno kaksikielinen messu. Uskontunnustuksen alku ja loppu luettiin ruotsiksi, keskiosa suomeksi. Samoin virsistä laulettiin säkeistöjä kahdella kielellä. Liturgiassa käytettiin ruotsinkielisten sävelmiä ja samalla tuli harjoitelluksi vähän solfataitoja eli nuoteista laulamista. Mitään ongelmaa ei ollut, koska urut soittivat melodian.

Erityisen kiehtova oli piispa Erik Vikströmin saarna. Se oli hänen lähtösaarnansa, koska hän jää ihan pian eläkkeelle. Täytyy varmaan olla ruotsinkielinen tai muuten erityisen kielitajuinen oivaltaakseen, että kun raamatussa puhutaan evankeliumista, armosta, silloin käytetään indikatiivia. Asia vain todetaan.

Mutta kun puhutaan laista, silloin vaaditaan ja määrätään ja kyse on imperatiivista.
Ajatus on minusta mitä viehättävin. Jumalan hyvyys, rakkaus ja suloisuus, ne vain ovat. Mutta aika lain alla ennen armon löytymistä, se on maultaan pakkoa ja ilmeeltään ilotonta.

Budjetinlukutaito tarpeen

Lopun päivää sitten käsittelimmekin talousarviota ja sen sisältämiä ehdotuksia. Suurin osa on aika lailla saman näköistä kuin edellisinä vuosinakin, mutta muutoksiakin mahtuu joukkoon.

Seurakunnat ja muut kirkon yksiköt käyttävät saman tapaista talousarviomallia kuin kunnatkin. Siellä puhutaan toimintajäämistä ja vuosikatteista. Vie aikansa ennen kuin niistä pääsee jyvälle. Salissa istuva joukko on valtaosin hallinnollisesti kokenutta ja osaavaa. Monilla on myös taustaa kunnallisesta päätöksenteosta. Silti lähetekeskustelussa kuultiin puheenvuoroja, jotka koskettelivat enemmän toimintaa kuin rahaa.

Koko päivä menikin talousarvion lähetekeskusteluun. Kun se oli saatu valmiiksi, tarjolla oli kevyt päivällinen ja sen jälkeen edustajat riensivät kukin omaan valiokuntaansa.

Minä jatkoin budjetin parissa, koska istun talousvaliokunnassa. Nyt sorvaamme mietintöä Kirkon keskusrahaston talousarviosta vuodelle 2007 ja toiminta- ja taloussuunnitelmasta vuosille 2007-2009.

Itse kun kysyy ja vastaa ei tule ongelmia

----------------

Ensi viikon blogitekstini koskevat kirkolliskokousta ja sen tapahtumia.
Tarjolla kuvausta kirkon korkeimmasta päätöksenteosta suoraan paikan päältä.

---------------------------

Kutsuin kerran Jehovan todistajat keittiööni ihan vain ymmärtääkseni heidän tapaansa ajatella. Heillä on loistava metodi. Ensin kysytään toiselta jostakin raamatunkohdasta tai muuten kerrotaan että siinä ja siinä kohdassa sanotaan näin. Kun toinen osapuoli harvoin osaa vastata tai kommentoida, kysyjä vastaa itse ja siirtyy taas seuraavaan kysymykseen.

Kuulijalle syntyy vakuuttava kuva siitä, että toinen tuntee asiat todella hyvin ja häntä kannattaa kuunnella. Heidän metodinsa mukaan Raamatun moninaisuudesta kehkeytyy varsin loogisia kokonaisuuksia, jotka eivät riitele nykyihmisen ymmärryksen kanssa. Käyttämällä Vanhan ja Uuden testamentin tekstejä huolettomasti rinnakkain, Raamatusta saadaan irti lähes mitä vain.

Todellisuudessa kuulijaa viedään kuin pässiä narussa. Jehovalaiset todella tuntevat raamattunsa. Pitää olla todella hyvä raamatunselittäjä, että pysyy heidän kyydissään. He saavat raamatun pohjalta aikaan monia johtopäätöksiä, jotka ovat loogisia, mutta muuten aivan vieraita.

Kaikki kunnia insinööriajattelulle, mutta jehovalaisten raamatunselitys toimii loistavasti silloin kun arvoituksia ei saa olla.

Ongelmia heille tuli vasta siinä vaiheessa kun aloin kysellä, mitä he ajattelevat sovituksesta, mitä on Kristuksen vanhurskaus ja miten he voivat soveltaa niin suppeaa pelastusoppia kuin Johanneksen ilmestyksessä on kerrottu.

Sellaisiin kysymyksiin he eivät olleet varautuneet vastaamaan. Tavallinen perusdogmatiikka, joka kaikille jo katekismuksessa opetetaan, oli heille aivan outoa.

Nykyisessä tiedon tulvassa on yhä enemmän sellaista informaatiota, joka asettaa itse kysymyksensä ja vastaa niihin. Jos ei vastaanottajalla ole ylimääräistä tietoa, hän on helposti vietävissä.

Kelpo esimerkki viime viikolta oli Stakesin tutkijan Virossa teettämä tutkimus hormonikorvaushoidoista. Hänen tulkintansa oli, etteivät hoidot paranna naisten elämänlaatua, koska riskit tuntuivat nousevan. Syntyi kuva, että elämänlaatua on vain se, ettei saa syöpää, veritulppaa tai sydänkohtausta.

Tekee mieli kysyä, missä olivat kaikki vaihdevuosi-ikäiset toimittajanaiset, jotka jo oman kokemuksensa perusteella olisivat voineet opponoida moista väitettä vastaan. Kai huono uni, hikoilupuuskat, keskittymis- ja mielialaongelmat, ulkonäön kurjistuminen ja monella jopa hajuaistin katoaminen lienevät asioita, joilla on tekemistä elämisen laadun kanssa.

Saako Jumalaan uskoa monella tavalla?

Käytin autoni talvihuollossa vanhassa tutussa paikassa. Siellä tehdään hyvää työtä, eikä laskuissa ole ilmaa. Erityisbonuksena on vielä suuri todennäköisyys päästä/joutua puhumaan oikeasta uskosta ja Jumalasta.

Huollon omistajat ovat vakaita uskovaisia ja kuuluvat lestadiolaisuuden yhteen haaraan.

Ainoa ongelma on, että keskustelussa on heidän puolellaan väkevä todistamisen maku, mutta niin kauan kuin se pysyy aisoissa, väittely on oikeastaan inspiroivaa.

Ennemmin tai myöhemmin keskustelu ajautuu kuitenkin siihen, että uskovaisilla pitäisi olla sama mieli. Tämä tarkoittaa vain yhtä mieltä/mielipidettä/näkemystä. Ja se näkemys on ainoastaan näiden vakaitten uskovaisten hallussa.

Yleensä onnistun ujuttamaan keskustelun kuitenkin alueelle, jossa toteamme, että meillä on sama Isä Jumala, joka meitä kaikkia kaipaa luokseen. Yhteistä on paljon enemmän kuin erottavia tekijöitä.

Aina neutraalille maaperälle siirtyminen ei kuitenkaan onnistu ja sitten ollaankin vaikeilla vesillä. Tällä kertaa kävi taas niin.

Totuuden omistaja
on pelottava

Yhteisen Jumala-ymmärryksen sijasta vastassa oli varma tieto siitä, miten uskovan pitää elämä ymmärtää, miten käyttäytyä ja mitä ajatella erityisesti Raamatusta ja sen tulkinnasta. (Luulen, etteivät he halua käyttää sanaa tulkinta, heille Raamattu on sitä, mitä he siitä lukevat) Jos muut eivät halua ottaa vastaan heidän näkemystään, näiden käy jatkossa huonosti. Se heille myös kerrotaan.

Jatko menee suunnilleen seuraavasti. Jos toinen ei hyväksy heidän näkemyksiään totuudeksi, hänet hanakasti tuomitaan – pahimmassa tapauksessa matkalle helvettiin. Jos taas vastustaa tuomitsemista metodina, saa kuulla olevansa niin paatunut ettei sana satu.

On oikeastaan pelottavaa olla vastakkain ihmisen kanssa, joka katsoo oikeudekseen tuomita toisen näkemykset vääriksi vain siksi, että ne ovat erilaisia.

Kutsun sellaista ajattelua nollasummapeliksi. Kyseessä on luullakseni matemaattinen käsite, jossa kahden tai useamman tekijän summa on aina sama.

Ihmisten kesken peli menee useimmiten niin, että kun minä olen oikeassa, sinun täytyy olla väärässä. Jos sinä olisit oikeassa – mikä on kamala vaihtoehto – minun olisi silloin oltava väärässä. Niinhän ei voi olla, joten sinun täytyy aina olla väärässä.

Ei ole vain yhtä totuutta

Kaksijakoinen maailma: minä oikeassa – sinä väärässä on vain yksi vaihtoehto. On olemassa muitakin. Itse olen jo nuorena löytänyt tavan nähdä monien rinnakkaisten ”totuuksien” rikkaus.

On samalla sekä pelottavaa että vapauttavaa tajuta, ettei ole vain yhtä totuutta. Se mikä on totta minulle, on edelleen totta, mutta se ei sulje ulos muiden ihmisten tapaa nähdä samat asiat. Jos on elänyt kauan yhteisössä, jossa uskotaan että juuri meillä on totuus ja oikea oppi, tuntuu kauhistuttavalta edes ajatella, että jotkut muutkin saattaisivat tietää tien Jumalan luo.

Jos kuitenkin uskaltaa astua ulos yhteisöstään, huomaa ettei olekaan menettänyt mitään. Päinvastoin on saanut paljon uutta entisen lisäksi. Elämän paradokseja on, että ensin pitää erota jotta voisi liittyä vapaasti takaisin. Kuten lasten on lähdettävä kotoaan ja itsenäistyttävä, samoin uskovaisen on otettava etäisyyttä ensimmäiseen yhteisöönsä. Sitten hän tietää, kuka on ja minkä varassa seisoo. Sen jälkeen on vapaus katsella ympärilleen ja oppia uutta muilta.

Eikä kukaan kiellä palaamasta sinne, mistä kerran lähti.

Miksi ne ovat aina miehiä?

Mikä miesihmisiä riivaa liikenteessä? Ihan kuin omaan peltipurkkiin päästyä kaikki kasvatuksen ja sivistyksen tuoma siivo ja toiset huomioiva käyttäytyminen haihtuisi savuna ilmaan. Kyllä naisetkin osaavat kiilata, mutta miesten kaltaiseen liikenneröyhkeyteen kykenevät varsin harvat naiset.

Liikenne on oivallinen urputuksen alue, josta jokaisella on jotain sanottavaa. Olen ajanut autoa liki neljäkymmentä vuotta ja arvelen tietäväni jotain liikenteestä. Ja siksi kerron omista kokemuksistani.

Viime vuosina - ainakin täällä pääkaupunkiseudulla – röyhkeys ja itsekkyys liikenteessä ovat lisääntyneet huimassa määrin. Turhan monia läheltä-piti-tapauksia yhdistää kaksi asiaa: mieskuski ja iso auto – ainakin isompi kuin sen, jota kyykytetään. Ja isoja autoja tässä katumaastureillaan röyhistelevien luvatussa kaupungissa/maassa riittää.

Mitä sitten tehdään?

Kiilataan, roikutaan puskurissa, vilkutetaan valoja ja lopulta työnnytään eteen, jos toinen ei ole häipynyt alta perässätulijan edellyttämässä tahdissa. Uusinta uutta on mahtailu kaitaisilla kaduilla, joiden toinen laita on täynnä pysäköityjä autoja.

Mersun, Volvon, Bemarin tai muun ison auton kuski ei osaa ajaa varoen toista pyörää katukäytävälle, vaikka katu on kahdelle liian kapea. Nykyiseen miestyyliin kuuluukin pysäyttää auto keskelle katua ja odottaa että köyhempi peruuttaa alta pois.

Annan ohjeen kohtalotovereille: Pankaa kädet puuskaan sen näköisinä, että aikaa on. Sen jälkeen voi elein tiedustella, eikö ratti enää käänny vai onko näkö mennyt tai pää muuten lakannut toimimasta.

Kuka ajoi autoa
rekisterinumero STG-849?

Viimeisin kauhukokemus on viime sunnuntailta. Ajoin Klaukkalasta Helsinkiin, liikennettä oli kohtuullisesti, se sujui hyvin ja nopeudet olivat lähes 120 km/h. Kummallakin kaistalla kulki tasainen jono.

Takana tuleva Renault Scénic ajoi mielestäni liian lähellä, olihan ollut jo pakkasta. Ajattelin varoittaa etäisyydestä jarruvaloilla, jotta välimatka vähän lisääntyisi. Mutta perässätulijalla olikin toiset ajatukset.

Tajusin pelin hengen vasta kun viereiselle kaistalle tuli yllättäen tilaa. Perässä roikkuja kurvasi sinne, ajoi ohi ja kiilasi saman tien eteeni, jossa oli seuraavaan autoon matkaa 5-7 metriä. Jollen lyönyt jarruja lähes pohjaan, niin että kumi haisi, nastat sinkoilivat ja kaikki tavarat putosivat lattialle, olisi tapahtunut kauheita. Kylkien eroa oli 15-20 senttiä.

Ilmeisesti tarkoitus oli näyttää paikka naiselle, joka ajoi vanhempaa ja halvempaa Renaultia kuin Kuljettaja Mies.

Tuntematonta voi uhkailla

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä näitä tyyppejä riivaa. Ihan kuin tie olisi heidän henkilökohtaista omaisuuttaan. Heitä loukataan, jos reitti ei oitis aukea ja raivo puretaan täysin tuntemattomaan ihmiseen.

Mitenkähän nolo sekin mies olisi ollut, jos olisin ollutkin hänen tuttunsa ja olisi paljastunut, miten törkeä hän on tuntemattomiksi luulemilleen.

En ole vielä soittanut rekisterikeskukseen ja kysynyt kenelle mahtaa kuulua Renault Scénic, rekisteri STG-849. Ajoin auton perässä Tullinpuomille asti. Oli kiinnostavaa seurarata, ettei kuskilla ollut kiire enää minnekään. Oli kai saanut purettua raivonsa, mutta peli oli todella vaarallista. Jollen olisi ollut niin nopea, pelti olisi rytissyt kummallakin.

Ja kenen syy?