Oho, mikä viikko!

Kun Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Anneli Sundberg jäi eläkkeelle, ei ole enää muita, jotka kirjoittaisivat otsikolla: ohoh, mikä viikko.

Seuraava kuvaus kuluneesta viikosta sopisi kyllä hänen otsikkonsa alle. Ainakaan tapahtumia ei puuttunut.

Maanantaina puoliltapäivin johdin puhetta Kirkon Mediasäätiön valtuuskunnassa, joka kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Valitsimme yhden uuden jäsen hallitukseen ja hyväksyimme hallituksen toimintasuunnitelman. Mediasäätiö pitää edelleen lapsia ja nuoria tärkeänä kohderyhmänään ja rahaa tuotantoihin jaetaan ulos yhtä paljon kuin sitä tulee sisään.

Illan suussa taistelin seurakuntavaalien digitaalisen viestinnän kanssa. eCredon systeemi on hyvä, paitsi että koneeltani ei voinut tehdä korjauksia tekstiin sen jälkeen kun se oli kerrankin talletettu. Jos muutoksia halusi, koko alasivu piti hävittää. Lopulta onnistuin hävittämään lähtösivun mukana itsenikin valtuuston ehdokaslistalta.

Kun sympaattinen tukihenkilö oli etsinyt 8-numeroisina koodeina esiintyviä juttujani noin 20 minuuttia, hän huokasi: ”Ehkä pitäisi kehittää helpompi tapa palauttaa kadonneet tekstit ja sivut.” Syy sivujen ongelmiin saattaa olla selaimessani – tai sitten ei.

Netti olisi hyvä apu
vaalitiedotukseen

Samalle päivälle osui myös opiskelijoitteni harjoitustyön viimeistely. Sen saa lukea lähiaikoina Kotimaa-lehdestä. Aiheena oli selvittää, miten seurakunnat ja ehdokkaat hyödyntävät nettiä seurakuntavaalien vaalityössä ja tiedotuksessa.

Mielestäni kotisivut, blogit, kaikki nettiin pantu informaatio ehdokkaista olisi oivaa vastalääkettä äänestämättömyydelle. Liian moni sanoo, ettei äänestä kun ei tunne ketään. Nyt ainakin olisi mahdollisuuksia käydä vaalikoneella ja ehkä vielä tutustua ehdokkaisiin näiden omien tekstien kautta.

Tiistaina iltapäivällä olin pari tuntia ongella, kun oli niin mainio sää. Kosteaa, lämmintä ja sopivasti tuulista. Samaa mieltä olivat myös kalat ja sain saalista yli kilon ennen kuin sade alkoi. Parasta olivat kolme pientä lahnaa ja kohtuukokoinen ahven. Yksi lahna oli niin iso, että se veti vavan poikki ennen kuin minulla sytytti että kala pitää vetää maihin siimalla, ei vavalla. Onneksi onki säilyi ja autossa oli toinen teleskooppivapa.

Nyt minulla on jääkaapissa särkikalahyytelöä, joka on aivan mainion makuista.

Keskiviikkona sain aamulla myrtynyttä sähköpostia yhdeltä dekkarikirjailijalta, joka on mukana kirjamessujen Dekkarilauantain paneelissa. Hän odotti kysymyksiä ja pelkäsi katastrofia, koska heitä on paneelissa mukana neljä. Se on kieltämättä liikaa, mutta sille ei vain voi mitään.

Dekkareita urakalla

Ennen kuin sain muotoiltua neljälle kirjailijalle sopivat kysymykset ja kirjoitettua kohteliaan saatekirjeen, aikaa meni ja lounaskin jäi väliin.

Pitäisi vain ehtiä lukemaan panelistien tuotantoa niin paljon kuin mahdollista ennen lauantaita. Ongelma on, että herrojen kirjat ovat ahkerasti lainattuja ja kustantajat eivät juuri tuntuneet piittaavan yhdestä paneelista.

Illalla oli hiippakuntavaltuuston lähetystoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuomiokapituli on minut määrännyt. Onneksi se on luonteeltaan neuvottelukunta, ei tee päätöksiä, mutta saa ideoida, keskustella ja tehdä ehdotuksia. Joukosta puuttui muutama, mutta keskustelu oli jo nyt monipuolista ja kiinnostavaa.

Illan iso kysymys oli: Onko Kirkon ulkomaanavun työ jotenkin ”sivistyneempää” ja modernimpaa kuin perinteinen lähetystyö? Lähetykseen taitaa liittyä melkoisesti ennakkoluuloja, joiden perusteet ovat kaukana historiassa ja muutenkin ajastaan jälkeen jääneet.

Torstain alkuillasta oli yhteisen kirkkoneuvoston budjettikokous ynnä lausunnon antaminen tuomiokapitulin ehdotuksista yhdistellä Helsingin seurakuntia. Kokous kesti yli kolme tuntia. Loppupuolella aloin herpaantua ja moni muukin alkoi uuvahtaa. Haukotus vain vaelsi pitkin kokoussalia.

Päivällä kiersin Kirjamessuja kolme tuntia yhden palaverin jälkeen. Messut ovat kirjan ystävän unelma ja painajainen. Unelma siksi, että siellä on tulla sekopäiseksi kaikista vastustamattoman kiinnostavista kirjoista ja painajainen siksi, että kirjat ovat Suomessa tosi kalliita. Satanen tai kolme menee niin, että hujahtaa, vaikka käyttäisi hyväkseen messutarjoukset.

Iloinen huomio oli, että nobelisti Orhan Pamukin kaikki neljä suomennettua kirjaa olivat ehtineet painosta kirjamessuille.

Seurakuntien talous
kohtuullisessa kunnossa

Perjantaina oli kirkolliskokouksen talousvaliokunnan pitkä kokous ja siitä riittikin ohjelmaksi. Talousvaliokunnalle tarjotaan kerran vuodessa tilaisuus paneutua seurakuntien talouteen kokonaisuutena ja se on todella mielenkiintoista. Yllättävän hyvin seurakunnat ovat pärjänneet, mutta monilla pienillä seurakunnilla on edessä yhdistyminen jonkun isomman kanssa. Syy on, että omat rahkeet eivät kerta kaikkiaan riitä.

Kirkon keskusrahaston erilaiset avustukset pitävät monen taloudellisesti heikoilla olevan seurakunnan nokkaa pinnalla, mutta sekään tie ei voi olla loputon. Seurakunnilla on edessään samantapainen toimintojen yhdisteleminen kuin kunnilla.

Kun seurakuntien viime vuoden tilinpäätöksiä analysoinut professori Olavi Kallio varsin vastaansanomattomasti osoitti, että alle 2000 ja alle 5000 hengen seurakuntien talous on monilla mittareilla kaikkein tiukimmilla, kuului ääni valiokunnasta: Pieniltä siis vain nirri pois. Kuiskaten tullut vastaus oli yhtä hirtehinen: Mutta siitä maksetaan – ja hyvin. Selitys ovat varsin anteliaat yhdistymisavustukset, joiden turvin vaikeitakin prosesseja on viety ja viedään läpi.

Voiko hallinnossa olla mitään viehättävää?

Muuan alle kolmikymppinen luottamusnainen selitti kerran, että hänen ikätoverinsa ja ystävänsä eivät kerrassaan voi ymmärtää häntä. ”Kukaan järkevä ihminen” ei uhraa aikaansa lukeakseen kokouspapereita, esittelyitä, kaavasuunnitelmia, rakennusurakoiden arviointeja, virkojen perustamisia, lausuntoluonnoksia.

Hän arvelikin että hänellä on varmaan joku ylikehittynyt vastuurauhanen, joka saa hänet vastoin kaikkea arkijärkeä antamaan aikaansa hallinnolle, suunnittelulle ja päätöksenteolle.

Eittämättä sangen suuri osa ihmisistä kokee hallinnon vastenmieliseksi tai ainakin vaikeatajuiseksi. Miksi sellaiseen paneutua? Hoitakoot ne, jotka osaavat.

Mihin koko hallintoa tarvitaan?

Hyvä hallinto on vähän kuin tiskaaminen ja siivoaminen – jos näin rahvaanomainen rinnastus sallitaan. Kun hallinto hoidetaan hyvin, asiat tapahtuvat ajallaan, ne tehdään oikein ja ilman valitusrumbaa eikä moni edes tajua, että jossain on jokin hallinto.

Vaan annas olla kun vuosikokous myöhästyy tai jää pitämättä, vaalisäännöksiä noudatetaan vain sinne päin, pöytäkirjat ovat allekirjoittamatta tai olemassa vain muistiinpanoina. Silloin huonosti hoidettu hallinto suorastaan hyppää silmille.

Tismalleen kuin siivous, tiskaus tai muu kotityö: tulee huomatuksi vain silloin kun jää tekemättä.

Itse hallinto on oma taiteenlajinsa. Tunnen kunnolla vain kirkollista hallintoa, en niinkään kuntien tai valtion hallintoa. Kaikkia säätelevät kuitenkin samat lait, joten eivät ne aivan eri maailmoista ole.

Luulen, että hallinnosta pitäminen vaatii tietyntyyppistä ajattelua. On voitava nauttia abstraktioista, joita hallinto on täynnään. Kun asiat on saatu hallinnollisesti loogiseen järjestykseen, voi kosketuskohta arkeen tuntuu etäiseltä.

Mutta eipäs se niin olekaan.

Kaiken hallinnon takana on tavallinen arki, jota hallinto sääntelee. Hallinnolliset säännökset voivat tuntua monimutkaisilta ja ollakin sitä, mutta perimmäinen syy on vain tehdä asiat oikein ja oikeudenmukaisesti.

Tunnustan suoraan, että pidän aika lailla hallinnosta. Hyvin kirjoitettu esittely asiasta kuin asiasta on aivan oma taidonnäytteensä. Turhan usein niiden kieli on kuitenkin kapulaista (ei liity dna:han)ja kömpelöä, mutta siihen tottuu.

Nautin siitä kun asioista kiinnostuneet älykkäät ihmiset pohtivat jotain asiaa monelta puolelta ja lopulta keskustellen muodostavat siitä mielipiteen. Erityisesti pidän lainsäädäntötyöstä, johon olen päässyt kirkolliskokouksessa mukaan. Siinä saa todella harjoittaa aivonystyröitään ja harjoittaa abstraktin ajattelun taitoaan.

Vastaukseni otsikon kysymykseen on: kyllä. Hallinnossa on paljon pitkäpiimäistä ja tylsää, mutta siinä paljon viehättäviä piirteitä, joista voi nauttia olematta juristi tai hallintoon jo valmiiksi erikoistunut ihminen.

Minä olen OK, mahdatko sinä olla?

Joskus 1980-luvulla – vai oliko jo peräti 70-luvun lopulla - oli muodissa yksinkertainen psykologinen teoria, jonka kehittäjä oli mies, nimeltään Berne. Etunimeä en muista ja kirjankin olen ilmeisesti vienyt jo kellarihuoneen hyllylle, joten en voi sitä nyt tarkistaa.

Bernen teoriaa myytiin virkkeellä: Minä olen OK – sinä olet OK. Siinä kohtasi kaksi toisensa hyväksyvää ihmistä, joiden kommunikaatio sujui.

Bernen teorian pohjalla lienee ollut itse Freud, mutta hänen sovelluksensa oli erittäin arkijärkinen ja toimiva. Bernen mukaansa ihmisellä on kolme tärkeää mielentilaa: vanhempi, aikuinen ja lapsi. Kun ihminen toimi ns. vanhemman tilassa, hän asettui muiden ulko- ja yläpuolelle. Hän komensi, moitti, arvioi ja arvosteli. ”Miten ne nyt tuolla tavalla tekivät, hyi, hyi.”

Aikuinen oli sovussa itsensä ja muitten kanssa ja niinpä kanssakäyminenkin sujui suuremmin komentamatta tai alistumatta. Aikuinen oli toivottu olotila, koska siinä keskusteli ja toimi kaksi tasaveroista ihmistä ja silloin asiat yleensä sujuvat.

”Tiedätkö, mitä tuolla tapahtui? Pitäisikö sinne mennä?”

Lapsen tilassa ihminen heittäytyi sananmukaisesti lapseksi, valitti, oli avuton ja kiukutteli. Lapsi myös pelkäsi ja säikkyi suhteettomasti, puhkesi pahimoillaan itkuun tai sai raivokohtauksia. ”Voi hirveää, mitä tästä nyt tulee, voi voi.”

Kaikki haluavat olla OK

Nykymaailmassa Bernen malli on saanut vallan uuden tulkinnan.

Ajassamme ihmisen pitää pärjätä, olla fiksu, taitava, jaksava, hyvän näköinen, pitää huolta ammattitaidostaan ja olla kaikin puolin mallikelpoinen henkilö työnantajien kannalta katsottuna. Silloin hän on OK.

Monen elämä on kuitenkin pätkätöiden varassa, ja aina vaanii vaara että tulee se kerta, jolloin ei kelpaakaan työnantajille. Kauanko saa olla pois työmarkkinoilta saamatta stigmaa selkäänsä? Kuukauden, kolme vai puoli vuotta? Koska iskee epäilys, että tuossa ihmisessä täytyy olla jotain vikaa?

Vaikka olisi vakituinen työ, kukin vanhenee samaa vauhtia kuin muutkin ja yhtäkkiä kohdalle voi osua jonkun päättäjän epäilys, että ikää on jo liikaa. Sellaisen ihmisen suhdeverkko ei varmaankaan ole enää kunnossa, ammattitaitokin taitaa olla vanhentunut, ja miksipä häntä enää kouluttaisikaan kun ikä tekee oppimisesta toisenlaista kuin nuorella.

Ja kas, äkkiä ihminen on ns. ”työmarkkinoiden käytettävissä”. Entä kun koko firma myydään ja kohta se sulautetaan toiseen. Silloin moni saa lähteä etsimään onneaan mistä luulee sen parhaiten löytävänsä.

Ei-OK on pelottava kohtalo

Ihmiset ovat todella tarkkoja aistimaan pärjääjät, ne jotka ovat OK. Vielä tarkempia he ovat tietämään ne, jotka ovat joutuneet vaaralliselle ei-OK-maaperälle. Sitä kohtaloa ei kukaan halua, koska siltä suolta on vaikea päästä kuivalle maalle.

Väitän, että me enemmän ja vähemmän alitajuisesti tiedämme, kenellä on oikeanlainen pukeutumistyyli, oikeat kengät, oikeita harrastuksia, oikeanlainen auto, koti, perhe ja niin edelleen. Tiedämme että toisessa on jotain vialla, ja häntä aletaan heti kartella. Olla ei-OK tarttuu helposti ja vie mukanaan.

Edellä kirjoitettu voi kuulostaa aivan päättömältä, jollei ole itse joutunut arvioitavaksi OK- ei-OK –akselilla. Sen jälkeen oppii nopeasti katsomaan muita sillä silmällä. Onko naapurin miehellä oikeanlainen solmio tai pusakka tai farkut tai harrastusvälineet tai muu tavara, jonka perusteella voimme asettaa hänet akselille.

Naisilla sama arviointi toimii vielä tarkemmin. Yhdellä silmäyksellä tulevat arvioiduksi vaatteiden materiaalit ja leikkaukset, kengät ja laukut, kynsien ja hiusten kunto, huolittelun aste ja niin edelleen.

Ja miksi kaikki tämä?

Siksi, ettei minua luettaisi häviäjien joukkoon. Tai että kuuluisin niihin, jotka tietävät miten pitää toimia ja menetellä ennen kuin muut, tavalliset taavit.

Heillähän riski pudota kategoriaan ei-OK on aina suuri.

Katsomusten ”valintatalon” syytä huolettaa kirkkoa

Erinäisissä kristillisissä piireissä niin sanottua new agea pidetään varsinaisen lopunajan luopumuksena. Toisaalta ollaan sitä mieltä, että uusien uskontojen harjoittajia on Suomessa vielä hyvin vähän.

Kummankin katsomuksen kannattajien olisi syytä tarkistaa näkemyksiään. Ainakin jos on uskominen tutkija Jussi Sohlbergia Kirkon tutkimuskeskuksesta.

Olin viikko sitten seminaarissa tai oikeastaan kurssilla, jossa Sohlberg puhui. Aihe oli mitä kiehtovin: Terve ja sairas hengellisyys. Kurssin olivat järjestäneet Tuomasmessu ja Helsingin kristillinen opisto. Kurssin painopiste oli kuitenkin enemmän uusissa uskonnoissa kuin jopa sairastumiseen vievässä uskonnollisuudessa.

Tiedollista antia tuli niin new agesta kuin wiccalaisuudesta. Hahmotin vihdoin myös eron satanismin ja saatananpalvonnan välillä: Satanisti on rationaalinen henkilö, joka ei usko saatanaan, mutta kylläkin sosiaalis-darwinistiseen näkemykseen maailmasta. Siinä vahvin määrää ja heikot alistuvat.

Saatananpalvoja jo nimensä mukaan uskoo persoonalliseen saatanaan ja toimii sen mukaan.

Tässä suppea yhteenveto Jussi Sohlbergin luennosta, joka koski tämän päivän uususkonnollisuutta:

* Mitään varsinaista new age –uskontoa ei ole olemassa

* Se mitä kutsutaan new ageksi on kooste erilaisista katsomuksista, joista vanhimmat ovat peräsin jo 1600-luvulta, mutta suurin osa 1800-luvulta.

* Ns. new age on nykyajan kansanuskonto, jossa on aineksia kristinuskostakin.

* New agen vaikutus ihmisten uskonnollistyyppisiin käsityksiin on varsin laaja ja kirkon pitäisi ottaa haaste vakavasti.

* Taloudellinen liberalismi vaikuttaa myös katsomusten alueella. Ihmiset haluavat itse poimia uskontonsa palikat uskomusten ja uskontojen markkinoilta.

* Kristinuskon ja kirkon asemaa heikentää, että ihmiset vierovat ns. ”oikeassa olevia järjestelmiä”.

* Pyhiin kirjoituksiin perustuvina uskontoina kristinusko, islam ja juutalaisuus sisältävät jo itsessään ajatuksen, joka sulkee muut uskonnot ulkopuolelle.

Edellä mainittu tutkija Jussi Sohlberg tekee Kirkon tutkimuskeskukselle töitä ja rakentaa tietokantaa Suomessa esiintyvistä uskonnoista. Kannattaa käydä osoitteessa www.uskonnot.fi Lisää tietoa uusista uskonnoista löytyy evl.fi –sivuilta osoitteesta www.evl.fi/kkh/kuo/klk/uu/uususk.htm ja siellä erityisesti artikkelista Aikamme uskonnollisuus.

Kunnalla ja seurakunnalla eri reviirit

Oli kerran aika, jolloin seurakunta oli suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö. Tärkeää oli rakentaa kirkko tai kappeli, sitten saatiin oma seurakunta. Kunnista ei silloin oltu kuultukaan.

Seurakunta opetti ihmiset auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan, se piti kirkonkirjoja ja rankaisi kurittomia ja huonosti eläviä. Jos ei muuten niin häpeällä. Seurakunta piti huolta myös köyhistä, ja nämä olivatkin ensimmäisiä ryhmiä, joista vastuu siirtyi kunnille.

Vähitellen seurakuntien lähes kaikki yhteiskunnalliset tehtävät ovat siirtyneet kunnille. Viimeisimpiä lienee diakonissakoulutuksen muuttaminen niin, ettei heidän enää tarvitse olla sairaanhoitajia. Koko terveydenhoito on kunnan vastuulla ja nykyisin diakonian työntekijöillä onkin usein sosiaalialan, eikä terveysalan koulutus.

Hieman kuntahistoriaa

Wikipediasta löysin seuraavan lyhyen kuntahistorian, jota olen hieman vielä tiivistänyt.

Kunnat erotettiin hallinnollisesti evankelis-luterilaisista seurakunnista ja kappeliseurakunnista autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikana. Se tapahtui vuoden 1865 kunta-asetuksen perusteella ja kuntajaon pohjaksi tuli pääasiassa maalaiskunnista, ei siis kaupungeista, muodostunut seurakuntajako.

Joissain tapauksissa seurakunnalle alisteisista kappelikunnista tuli omia, itsenäisiä kuntiaan.

Rukoushuonepiirin, kappeliseurakunnan tai seurakunnan muodostuminen riippui aikanaan alueen asukkaiden tahdosta ja kyvystä rakentaa itselleen rukoushuone, kappeli tai kirkko. Heidän kuului myös maksaa papiston apulaisen, kappalaisen tai kirkkoherran palkka. Tämä tapahtui useimmiten luonnontuotteina, voina, viljana, nahkoina.

Vähävaraisilla ja harvaanasutuilla alueilla kunnista tuli suuria kuten seurakunnatkin, kun taas tiheämmin asutuille ja vauraammille alueille paikallishallinnon yksikköjä syntyi enemmän ja ne olivat pinta-alaltaan pienempiä.

Jako kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin maalaiskuntiin oli syntynyt ennen kuntalain voimaantuloa. Kaupungeilla oli jo keskiajalta periytyvä erikoislainsäädäntö, joka oli voimassa 1970-luvulle saakka.

Kirkon apu on
lähelle tulemista

Kun kirkkoa kehotetaan rakentamaan asuntoja asunnottomille ja antamaan rahaa ja ruokaa rahattomille ja nälkäisille, kehityksen pyörää ollaan kääntämässä taaksepäin.

Ei niin, että nälkäiselle sanottaisiin, että rukoillaan nyt vain, kyllä Jumala auttaa.

Kolkoimmillaan silloin paetaan vastuuta lähimmäisestä Jumalan selän taakse. Pelastusarmeija perustajan William Boothin toteamus, ettei ihminen voi kuunnella puhetta Jumalasta, jos hänellä on nälkä ja vilu, pätee tänäkin päivänä. Ruokkiminen ja lämmittäminen eivät kuitenkaan ole kirkon tärkeimmät tehtävät. Tärkeintä on antaa ihmisille toivoa.

Ehkä syytä on myös seurakuntien työntekijöissä ja jäsenissä itsessään. Voi olla, että

nykymaailmassa vaatii liikaa rohkeutta sanoa, että kristillisen yhteisön avun painopiste on muualla kuin ruokakasseissa.

Jossain taustalla saisi kuulua 1300-luvulla eläneen äiti Juliana Norwichiläisen ääni. Hän sanoi: Kaikki kääntyy hyväksi. Aivan kaikki kääntyy hyväksi.

Siihen ei aina ole helppo uskoa, mutta rinnalle tarvitaankin joku toinen, joka jaksaa uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi.

Hesarin toimittajana olemisen vaikeudesta

Helsingin Sanomien toimittaja Anna Karismo teki viime tiistain (10.10.) lehteen jutun kirkon rikkaudesta ja keskiviikkona hän kommentoi vielä kirkon ja rahan suhdetta.

Ei ole helppoa olla maan suurimman päivälehden toimittaja. Jos liikaa kyselee, on riski että joutuu jonkun puhetorveksi. Sitä Sanomissa on aina varottu viimeiseen asti.

Jos taas ei perehdy tarpeeksi aiheeseensa, käy kuin toimittaja Karismolle. Tulee virheitä ja oma ikävä asenteellisuus näkyy – jopa jutussa – ei vain kommentissa. Samalla vahingoittaa juttunsa kohdetta vahvistamalla ikiaikaisia asenteita, jotka perustuvat enemmän ja vähemmän virheellisiin tietoihin ja ennakkoluuloihin. Jos saman tekisi jollekin yritykselle tai puolueelle, meteli olisi toista luokkaa.

Kun itse opetan jutun tekemistä, painotan sitä, että on sittenkin pienempi häpeä olla tyhmä ja osaamaton haastateltavan kanssa kuin tehdä virheensä koko lukijakunnan silmien edessä. Hesarin suuruus ja painoarvo tuottavat varovaisuutta, joka muistuttaa suuresti ylimielisyyttä. Tuloksena on juuri sellaisia töppäyksiä, joita Anna Karismo teki.

Sekä toimittajan tiistaisesta jutusta että keskiviikon kommentista näkyi, ettei liikkeellä ollut taloustoimittaja. Lukuja oli yhdistelty perin vapaasti ja tehty huolettomia rinnastuksia. Jos lähteenä oli Seurakuntien vuositilasto 2005, sitä ei myöskään voi kehua erityisen lukijaystävälliseksi.

Eihän kukaan estä toimittajaa näyttämästä asenteitaan, mutta on vähän tylsää lukea iänikuisia väitteitä kirkolle veroa maksavista yrityksistä kun lain muutoksesta on jo 13 vuotta!

Tai että valtio on myöntänyt kirkolle veronkanto-oikeuden, jonka turvin se kokoaa suurimman osan tuloistaan!

Voihan sen näinkin sanoa, tosin en tiedä ketään muuta, joka niin tekisi. Siitä ajasta jolloin kirkot rakennettiin pitäjän yhteisillä talkoilla ja papeille maksettiin palkka voi- ja ruistynnyreinä taitaa olla jo aika kauan.

Kun toimittaja tämän päälle vielä kirjoittaa ”Ilman valtion taloudellista tukea kirkon asema Suomessa olisi nykyisin tyystin toinen”, tulee outo olo. Kuka tukee ketä??

Kirkko maksaa vuodessa 17 miljoonaa euroa valtiolle siitä, että tämä kokoaa samalla kirkollisverot kuin omansakin ja tilittää ne sitten seurakunnille.

Erityinen silmätikku näyttää olevan seurakuntien diakoniatyö, joka on noussut laman jälkeen yleiseen tietoisuuteen. Hätäavuksi pystytetyt ruokapankit ja muut konkreettisen avun muodot ovat hämärtäneet diakonian idean henkisestä ja hengellisestä tuesta. Kun Anna Karismo ihmettelee, miksi seurakunnat rakentavat kappeleita eivätkä jaa avustuksia, tulee uudestaan outo olo.

Rinnastus muistuttaa hiukan sitä, miksi korjataan jotain Hakamäentietä samaan aikaan kun vanhusten hoito on retuperällä. Totta kai kysymyksen voi esittää, mutta eivät asiat silti ole yhteismitallisia.

Mitähän pitäisi tehdä, jotta edes toimittajat tajuaisivat, ettei kirkko ole sillä tavoin rikas, että se noin vain jakaisi ihmisille rahaa. Apua antavat yksittäiset seurakunnat ja muutamat diakoniarahastot, ei mikään rikas ja itsekäs kirkko.

Rahan jakaminen kuuluu Suomessa kunnille eikä kirkolle, joka tekee sitä vain äärihädässä. Kun kirkko ja kunta aikoinaan erotettiin, kunnan alueeksi tuli selkeästi maallinen valtapiiiri. Kunnalle kuuluvat terveydenhuolto, koulut, lasten päivähoito ja sosiaalitoimi, jonka tehtäviin rahan jakaminen kuuluu muun toimeentulotuen hallinnoinnin rinnalla.

Se joka vaatii kirkkoa jakamaan rahaa köyhille, ei ole itse tainnut olla niin kovassa paikassa elämässään, että olisi joutunut tajuamaan kunnan ja seurakunnan toiminnan todelliset erot.

Luterilaista luomisen teologiaa

Tulin auringon laskun jälkeen ongelta. Helsingin merellisyys merkitsee sitä, ettei tarvitse kauan etsiä paikkaa, jossa voi liottaa matoa ja toivoa saalista. Sain muutaman ahvenen ja särjen. Niistä syntyy huomenna kalakeitto. Mikä onkaan hauskempaa kuin tehdä ruokaa itse ongituista kaloista.

Kala syö täällä niin kuin muuallakin. Kun aurinko alkaa laskea, syöntiä on. Ensin ahvenet ja sitten särjet. Kun kohoa ei enää juuri erota veden pinnalta, on aika lähteä kotiin. Siinä samalla on saanut nauttia auringon laskusta ja meren värien haipumisesta vaaleasta tummaan.

Se on onnea ja samalla Jumalan hyvää luomistekoa.

Apostolisen uskontunnustuksen kaksi ensimmäistä uskonkohtaa menevät usein niin joutuisasti ohi, ettei niitä oikein ehdi huomata. Ensimmäinen uskonkohta kuuluu: Minä uskon Jumalaan, ja toinen: Isään, Kaikkivaltiaaseen, Taivaan ja maan luojaan. Siinä sanotaan yhdessä lauseessa harvinaisen paljon.

Nikean uskontunnustus on hieman monisanaisempi.

Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Me siis uskomme, että kaikki mikä ympärillämme näkyy tai ei näy, mutta on osa luontoa, on Jumalan luomaa. Ja Jumalan käsistä tulleena, se kertoo hänestä ja hänen voimastaan.

Ero maallisen ja hengellisen, aineellisen ja henkisen välillä tuppaa olemaan uskonnollisessa ajattelussa turhan iso. Ikään kuin olisi hyvä henkisen ja hengellisen sfääri ja toisaalla ruma – tai ainakin epäilyttävä - aineellinen ja ruumiillinen elämänpiiri.

Näin ei ole ainakaan luomiskertomuksen mukaan. Aivan Raamatun ensilehdillä kerrotaan, miten Jumala luodessaan maailmaa toteaa monta kertaa, että näin on hyvä. Hän on tyytyväinen kättensä jälkeen.

Ei kai meillä hänen luoduillaan liene Jumalaa suurempaa viisautta arvioida sitä, mikä luomisessa on arvokasta ja mikä arvotonta.

Don Giovanni kuoli katumattoman kuoleman

Suomen Kansallisoopperan ohjelmistossa on parhaillaan – taas kerran – Wolgang Amadeus Mozartin ooppera Don Giovanni. Eilisen esityksen solistilistassa kerrottiin, että menossa oli 45. ensi-illan jälkeinen esitys.

Se on ihmistä ikuisesti kiehtova kertomus miehestä ilman omaatuntoa. Don Giovanni on jonkinlainen Casanova, joka viettelee naisen toisensa perään. Oopperan tunnetuin aaria taitaakin miespalvelija Leporellon luetteloaaria, jossa hän listaa kuinka monta naista isäntä on missäkin maassa vietellyt.

Don Giovanni selittää asian omalta kannaltaan nerokkaasti. Eihän hän voi ruveta uskolliseksi kenellekään, koska se merkitsi että hän kieltäsi muilta naisilta ilon tuntea hänet. Murhakaan ei ole Don Giovannille vieras asia, ja lopulta hän tuhoutuu omaan ylimielisyytensä, joka kohdistuu hänen tappamaansa mieheen.

Mozartin oopperoissa on paljon komiikkaa ja huumoria, niin tässäkin. Takit ja hatut vaihtavat käyttäjiään ja lähes kaikki tapahtumat selittyvät sillä, että on ilta tai yö, jolloin ihmisten tunnistaminen on vaikeaa. Siihen aikaa ei vielä sähköä ollut.

Laskin mielessäni, että olen nähnyt kyseisen oopperan livenä ainakin viisi kertaa, todennäköisesti useammin. Esitykset pystyin palauttamaan mieleen jonkin laulajan tai lavastukseen liittyvän muistikuvan avulla.

Hauskuudestaan ja päähenkilönsä näennäisestä moraalittomuudesta huolimatta Don Giovanni on hyvin moraalinen teos. Siinä paha saa todella palkkansa, toisin kuin oikeassa elämässä. Omia mielihalujaan toteuttanut aatelismies päätyy oopperan lopussa sanamukaisesti helvetin kuiluun.

Kolkointa tarinassa on, että Don Giovanni ei pelkää haastaa haudantakaista vierastaan ja ilmoittaa suoraan, ettei kadu mitään. Sitten hänen etsikkoaikansa on loppu ja tuli nielee hänet. Hän kuolee katumattoman kuoleman, josta meitä muita varjelkoon Kaikkivaltias Jumala.

Oman oopperamme esitys oli varsin laadukas. Solistijoukko oli tasainen ja varsinkin Raimo Laukka nimiroolissa, Hannu Forsberg Leporellona ja Raili Viljakainen petettynä Donna Elvirana olivat korville hunajaa. Viis muutamasta alavireisestä äänestä, sillä elävä musiikki on aina elävää musiikkia.

Hilpeä sisäpiirijuttu oli, että esitystä johti papin mies, Kari Tikka ja pirteää häitään viettävää palvelijatarta Zerlinaa lauloi kirkkoherran vaimo, Merja Virkkala.