Rakkaa papit, älkää lukea lopottako

Aurinkoinen syyspäivä ja vanha tunnelmallinen kirkko. Siellä häät, joissa juuri sopivasti väkeä.
Ihan mukava pappikin, mutta….

Tietenkään kukaan ei osannut laulaa virttä, mutta ei se mitään. Urkuri soitti häämarssin niin kuin piti ja loppuun jonkun Bachin kymmenestä pienestä preludista.

Mutta voi rakas vihkipappi, jonka nimeä en edes tiedä. Miksi sinä luit tekstit, sen sijaan että olisit puhunut ne kuin ihminen toiselle? Puhuit puheesi, mutta käsikirjan ja raamatun tekstit vain luit. Silloin kuulijalle tulee tunne, että olet pelkästään töissä. Olet jossain sivussa, et lähellä vihkiparia.

Hieman lisää keskittymistä, hieman puhenopeuden pudotusta ja halu tulla lähelle, vaikka tekstit eivät olekaan puhekieltä. Sillä asiat olisi muutettu.

Et olet yksin tässä kirkossa. Niin lukemattomat kerrat olen harmitellut, miksi liturgi vain ns. lukee. Miksei hän voi olla läsnä kokosydämisesti?

Yksi syyllinen on käsikirja. Sen tekstejä ei ole tehty suuhun käypäisiksi, vaan silmään sopiviksi. Kaikki tekstit on hiottu viimeisen päälle ja silloin väliin ei jää yhtään liikaa sanaa. Se taas vaatii tekstin käyttäjältä huolellista paneutumista, jossa mietitään painotukset ja varsinkin tauon paikat. Hyvin tehtynä tulos ei ole näytelmätekstiä, vaan kohti tulevaa ja läsnä olevaa puheilmaisua.

En tiedä, kuuluuko käytännöllisiin harjoituksiin nykyisin myös puheilmaisua. Jos ei kuulu, niin olisi korkea aika korjata tilanne. Jos asialle jo tehdään jotain, voin elää toivossa, että jonain päivänä kuulen papin puhuvan niin, että tunnen hänen olevan läsnä eikä töissä.

Vaikeaa on terveytensä hoitaminen

Jatkona eiliseen vuodatukseen vielä tämän päivän kommentit.

Lääkäri unohti toimittaa reseptin kun näytelääkkeet loppuivat. Se on sinänsä inhimillistä kun hän soitti vääränä päivänä ja väärään aikaan. En tullut muistuttaneeksi kun koetin kylmiltään muistaa kaikki mitä muistaa piti.

Mutta sitten: Seuraavana päivänä soitin itse ja muistutin asiasta, jotta resepti kirjoitettaisiin sinä ainoana päivänä jolloin asema enää oli auki ennen viikonloppua. Kyseisenä päivänä, kahdeksan minuutin jonotuksen jälkeen kuulin, ettei resepti ollut olemassa vielä vailla kolme iltapäivällä. Ovet suljetaan neljältä.

Tarvittiin siis kaksi soittoa eli muistutusta hoitamattomasta työstä. Asiaa hoiti puhelinkeskushenkilö, joka vain valitteli kiireitä ja reseptien paljoutta ja että lääkäreillä on niin paljon muutakin.

Onko kukaan koskaan kuullut terveysaseman "palveluhenkilöstön" pyytävän mitään anteeksi? Ihan kuin asiakas, joka huomauttaa huonosti hoidetusta työstä tai pahasti pettäneistä aikatauluista tekisi jotain pahaa kun kysyy asiasta.

Tuntuu hieman erikoiselta, että oman terveytensä hoitamista varten on huolehdittava reseptistä ja soitettava siitä kaksi kertaa.

Mitä varten nämä TERVEYSasemat ovat olemassa? Tekemässä terveydestä huolehtimisesta mahdollisimman hankalaa ja ikävää, vai?

Terveyskeskusväki palveluoppiin

Jos olisin töissä terveyskeskuksessa odottaisin kauhulla tilannetta muutaman vuoden päästä.

Silloin työterveyshuollon palveluksista nauttineet suuret ikäluokat päätyvät julkisen perusterveydenhuollon asiakkaiksi. He ovat tottuneet siihen, että lääkärille pääsee lähes heti ja työterveyshoitajallekin saa ajan muutamassa tunnissa.

Perusterveydenhuollossa terveydenhoitajalle pääsee vain jonottamalla kaksi kertaa: ensin ilmoittautumiseen ja sitten itse hoitajalle. Jos on flunssa-aika tai väki muuten vähissä jonotus kestää kepeästi 2-3 tuntia, koska sijaisia ei ole. Terveydenhoitajan ajanvarauksessa on viikkojen jonot.

Lääkärille pääsee hyvällä onnella 2-3 viikossa ja puhelinajan tulosten kuulemista varten saa onnellisessa tapauksessa jopa alle kahden viikon.

Työterveyshuollon palveluihin tottuneet tuskin suostuvat vaiti jonottamaan ja kuuntelemaan kommenttia: Ei meillä ole sellainen tapana.

Ei ole tapana kutsua ihmistä kerrosta ylempää kun hän on eri organisaation alueella (HUS-laboratoriot), ei ole tapana ilmoittaa asiakkaalle lääkärin unohtamasta reseptistä, ei ole tapana katsoa, montako henkeä jää penkille odottamaan kun luukku pannaan kiinni.

Sen sijaan asiakas pannaan juoksemaan paikalle kaksi kertaa päivässä kun kukaan ei voi soittaa ilmoittaakseen, onko lääkärin unohtama resepti jo valmis. Soittaa tietysti voi, jos hermo kestää odottaa jonossa – hyvin vaihtelevia aikoja.

Perusterveydenhuoltoa vaivaa kaamea asennevamma. Sinne tullaan harvoin verta vuotaen ja pikaista apua heti tarviten. Asiakkaat ovat yleensä yhtenä kappaleena, kivuliaita, masentuneita, väsyneitä, krapulaisia. Siksi heitä voikin kohdella kuin lammaslaumaa.

Terveyskeskusten nykymentaliteetilla yksikään palvelualalla toimiva yritys ei pysyisi pystyssä puolta vuotta kauempaa. Mutta näilläpä ei olekaan kilpailua, koska terveyskeskusta ei voi vaihtaa. Asiakkaat ovat kuin turpeeseen sidottuja maaorjia ennen vanhaan.

Niinpä terveyskeskuksissa voidaan keskittyä siihen, millaista meillä on töissä. Potilaat ovat olemassa meitä varten, emme me ole heitä varten.

Jos terveyskeskuksessa aikoo saada apua, potilaan pitää olla ystävällinen, pitkämielinen, suostua millaiseen kohteluun tahansa, jonottaa peräkkäin 2-3 luukulla ja koko ajan olla kiitollinen siitä, että hänet edes huomataan.

Missään tapauksessa ei saa huomauttaa siitä, että luukun takana ollaan palveluammatissa, jossa pitäisi ottaa huomioon odottavan asiakkaan tilanne. Tällä saattaa olla työ ja siihen kuuluvat vastuut ja aikataulut. Hänellä on myös oma elämänsä, jota olisi terveyskeskuksissakin aika oppia kunnioittamaan.

Nykyinen mentaliteetti tuo kovasti mieleen 1970-luvun Moskovan, jossa yksi ihminen ei ollut mitään. Vasta ryhmä oli yksikkö, joka otettiin huomioon. Ja oli syytä olla todella nöyrä.