Kun ratti ei vaan käänny

Mitä isompi auto, sen enemmän siinä ilmenee kummallisia teknisiä ongelmia.

Vilkku ei toimi, ratti ei käänny ja jarrutkin ovat kumman hitaat.

Erityisen outo on tämä rattiongelma. Sitä ilmenee erityisesti kapeilla kaduilla, joita Helsingin Töölössä riittää. Kun vastakkain osuvat Iso Auto ja (naisen kuljettama) pieni ranskalainen, Ison ratti jotenkin jäätyy.

Kieltämättä katu on usein liian kapea kahdelle autolle, kun toinen laita on täynnä pysäköityjä autoja. Toisella reunalla on useimmiten kuitenkin suhteellisen matalareunainen jalkakäytävä.

Arkisessa ajossa vastakkain osumiset selvitetään niin, että pysäköintirivin suuntaisesti ajava hidastaa ja vastaantulija ajaa toisen pyörän jalkakäytävälle. Lyhyt tervehdys ja taas matka jatkuu.

Mutta kun Iso Auto tulee pientä vastaan, se ajaa kohti, koska sen ratti on mitä ilmeisimmin jumittunut. Muutenhan ei voi selittää sitä, että äkkiä autot seisovat puolen metrin päässä toisistaan ja lamput vain mulkoilevat toisiaan. Kovin usein Isossa Autossa istuu keski-ikäinen tai ehkä nuorempikin mieskuljettaja. Hän suuttuu, alkaa kiroilla ja vilkuttaa valoja. Hänellä on hirveitä vaikeuksia ohjata autonsa jalkakäytävälle, eikä hän osaa sitä muuten kertoa.

Joskus Ison Auton kuljettaja jopa viittoo pientä autoa peruuttamaan johonkin parkkikoloon, jotta hän pääsee ohi. Ison Auton kuljettaja on silloin kyllä unohtanut että molemmat autot ajavat kadulla eivätkä metsäautotiellä. Siellähän sivuuttaminen on mahdollista vain levikkeiden kohdalla ja niille joutuu joskus peruuttamaan pitkiäkin matkoja.

Jos muillekin pienten autojen kuljettajille on käynyt kuin minulle, annan heille hyvän neuvon.

Ison Auton ratin jäykkyys sulaa kumman nopeasti kun pienen auton kuljettaja ensin levittelee käsiään, sitten panee ne ristiin rinnan päälle ja viimeksi nojaa rauhallisesti selkänojaan.

Tämä viestii Isolle Autolle, että aikaahan on vaikka huomiseen asti. Onneksi ikkunat ovat talviaikaan kiinni ja olen niin huono lukemaan huulilta, etten tiedä, mitä mieskuljettajat sanovat.

Mitään kaunista se ei ainakaan ole. Mutta jonkunhan on parannettava heidän autojensa rattiongelma… eikö?

Uskonnollisuus Gaussin käyrällä

Tunnen henkilökohtaisesti yhden sellaisen henkilön, joka on aidosti uskonnoton. Maanantai-illan Voimalassa oli mukana kansanedustaja Rosa Meriläinen, josta syntyi aidosti uskonnottoman vaikutelma. Ainoa epäilyni liittyi siihen, että Meriläinen suhtautui tunteella siihen, ettei uskonnottomia kohdella tasa-arvoisesti kouluissa.

Aidosti uskonnoton ihminen suhtautuu uskonnon ilmenemismuotoihin neutraalisti. Hän ei ole uskonnon puolesta eikä vastaan kuten suurin osa ihmisistä. Keskustelu tällaisen henkilön kanssa on oikein virkistävää, koska hän näkee sellaiset asiat, joille itse on aika sokea.

Minusta aito uskonnottomuus on oikeasti kiintoisaa. Se antaa myös tukea ikiomalle teorialleni siitä, että ihmisen uskonnollisuus on lahjakkuuden laji ja jakautuu väestössä Gaussin käyrän mukaan. Toisessa päässä ovat täysin uskonnottomat ja toisessa uskonnolliset ”nerot”, jotka luovat uutta kuten Jeesus, Muhammed, Gautama Budha ja Gandhi.

Suurin osa ihmisistä sijoittuu näiden ääripäitten väliin. Otaksun, että yhteiskunnallinen uskonnollisuus riippuu aika paljon siitä, millainen on yleinen ilmapiiri. Islamilaisissa maissa eletään vaihetta, jossa kaikkien kuuluu olla uskonnollisia. Ja niin he ovat - tai ainakin näyttävät olevansa.

Jotain samanlaista oli Suomessakin vielä 1800-luvulla. Kunnon ihminen kävi kirkossa, pyhitti lepopäivän, kunnioitti vanhempiaan ja vältteli kiroilemista. Kun uskonnonvapaus tuli voimaan vuonna 1923 alkoi hiljainen kehitys kohti uskonnon yksityistymistä.

Ihmisten ”uskonnollisen lahjakkuuden” määrä voi edelleen olla samanlainen kuin yli sata vuotta sitten, mutta näkyvä uskonnollisuus ei enää kuulu hyvän ihmisen piirteisiin. Kun aiemmin monet joutuivat esittämään uskonnollisempaa kuin olivat, enää ei tarvitse. Pahimmoillaan on esitettävä vähemmän uskonnollista kuin oikeasti olisi.

Nyt ollaan jo kauan oltu siinä vaiheessa, että kirkossakäynti on enemmän outoa kuin tavallista. Samoin kiinnostus uskonnollisiin asioihin viittaa herkästi siihen, että asianomaisen elämä sujuu huonosti. Nykymaailmassa siivo ihminen ei juuri uskonnosta puhele.

Kuten Rosa Meriläinen Voimalssa sanoi (muistini mukaan) uskonnon julkinen esilläpito mm. valtiollisina jumalanpalveluksina tuntuu sopimattomalta.

Jo vuosia sitten väitettiin että ihmiset kertovat helpommin omista seksuaalisista mieltymyksistään kuin suhteestaan Jumalaan. Uskonto on siis sopimattomampi puheenaihe kuin sänkykamariasiat.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, millainen perhetausta Rosa Meriläisellä on. Hän on lapsesta saakka ollut ateisti, jolloin on luultavaa, että sellainen on ollut myös hänen perheensä. En usko sellaista lasta olevankaan, jolla olisi jo muutaman vuoden ikäisestä erilaiset näkemykset asioista kuin vanhemmillaan. Edellyttäen tietysti että hän elää yhdessä perheensä kanssa.

Tunnustuksellista vai humanistista opetusta?

Teologisen tiedekunnan edessä näyttäisi joidenkin vuosien päästä olevan klassinen ”harakka tervatulla sillalla” –ongelma.
Kun pyrstö irtoaa, niin nokka tarttuu ja kun nokka irtoaa, pyrstö on taas kiinni tervassa.

Kerran oli aika, jolloin teologia oli kaikkien yliopisto-opintojen perusta, mutta se on kaukana takanapäin.

Nyt ollaan pääsemässä siihen, että ilmeisesti yhä useammin ryöpsähtää käyntiin keskustelu siitä, onko teologialla oikeaa asemaa yliopistossa. Tällä kertaa kissan nosti pöydälle Erkki Tuomioja, joka avautui näkemyksineen asiasta Skpsis ry:n 20-vuotisjuhlassa Helsingissä.

Jos tiedekunta pitää tiiviisti kiinni yliopistollisesta statuksestaan, sitä uhkaa vaara tulla jossain vaiheessa osaksi humanistista tutkimusta. Sinne uppoavat mukavasti nyt jo siellä oleva uskontotiede, hepreaa ja kreikkaa kielinä koskevat tutkimukset, samoin tekstikriittinen tutkimus. Kirkkohistoria on selvä tapaus eikä etiikallakaan taida olla suuria vaikeuksia mahtua humanistiseen shapluunaan. Ja varmaan systemaattinen teologiakin löytää sieltä jossain vaiheessa kotinsa, vaikka sen metodin opetettiin aikoinaan olevan varsin omaperäinen. Liekö enää?

Jos taas teologinen opetus siirrettäisiin jonkinlaisiin kirkon koulutuskeskuksiin tai pappisseminaareihin, niin ei varmaan kestäisi kauan kun sellaisia olisi ainakin kaksi, jollei sitten siinä ainoassa olisi menossa kova opillinen ja näkemyksellinen kiistely.

Siinäpä sitä sitten ollaan.

Kotimaa-lehdessä kansanedustaja Ilkka Kantola vetosi varsin perustellusti siihen, että kirkon monien työntekijöiden yliopistokoulutus tekee heistä suhteellisen maltillisia. Se taas suojelee kirkkoamme fundamentalismilta. Näin voi hyvinkin olla.

Tosin tämänkertaisen kahakan aiheuttaja, kansanedustaja Erkki Tuomioja ei pidä tätä syytä missään tapauksessa riittävänä kouluttaa kirkon työntekijöitä yliopistoissa.

Jos minua jokin asia jaksaa perusteellisesti keljuttaa, se on monien tunnettujen henkilöiden tietämättömyys esimerkiksi kirkon ja valtion suhteista tai uskonnonvapauslain sisällöstä.

Erityisesti monet vihreät ovat kunnostautuneet tietämättömyydellään.

Ei siitä kovin kauan ole kun silloinen kansanedustaja Inari Krohn paheksui yritysten maksamaa yhteisöveroa. Luulisi kansanedustajan yleissivistykseen sentään kuuluvan, että yhteisövero on kokonaisuudessaan mennyt valtiolle vuodesta 1993. Kerääjä on sitten jakanut yhä pienenevän osuuden kunnille ja murusia kirkolle. Nyt nämä murut ovat 1,67 prosenttia yhteisöveron tuotosta.

Samaan tietämättömien ryhmään päätyy Erkki Tuomiojakin. Lieventävä asianhaara lienee, että jos usko ja kirkko eivät kiinnosta, ei niitä koskevia tietojakaan tunnu tarpeelliselta päivittää. Siitä sitten seuraa mitä oudoimpia möläyksiä.

Mistähän muusta yhteiskunnan alueesta kuin kirkosta saisi yhtä huoletta tunnustaa olevansa tietämätön ja silti lausuilla reippaita mielipiteitä.

Eipä tule mieleen.

Voi kirkko parkaa

Käy oikeasti sääliksi kun koko kirkkoa moititaan siitä, mitä Helsingin seurakunnat ovat UskoToivoRakkaus -kampanjassaan tehneet. Näyttää siltä, että teki kirkko tai sen osa niin tai näin, niin aina väärin päin.

Jos kirkko toimii omilla perinteisillä tavoillaan, se on väärin. Jos se kysyy ihmisiltä, mitä nämä kaipaavat, sekin on väärin. Kun saarnoissa ei uhkailla helvetillä se on väärin. Jos puhutaan vain armosta, se on väärin.

Haluaisinpa kuulla sen metakan, joka nousee jos joku tavallinen pappi alkaa julistaa kadotusta syntisille. Kauheaa! Ihan vanhanaikaista! Ei ihmisiä saa pelotella!

Alkusysäyksen enemmän ja vähemmän kettumaiselle asenteelle taisi antaa se STT:n toimittaja, joka otsikoi uutisjuttunsa kampanjainfosta ”Kirkko kosiskelee nuoria aikuisia”. Kiireisen toimittajan tapaan hän ei ehtinyt kuunnella koko tiedotustilaisuutta, vaan riensi ulos kun oli saanut kasaan tietoa sen verran kuin katsoi uutiseen riittävän. Hänen juttunsa levisi kuitenkin varsin laajalle koko maan lehdissä.

Ja sama motkotus vaan jatkuu. Ehkä on niin mukava murjoa kirkkoa.

Kun saman päivän nimissä lukee Helsingin Sanomista Suvi Aholan kirjaamia Kirsikka Moringin sanomisia ja Sana-lehden Hannu Nymanin kielteiset kommentit, alkaa markkinointitoimittajalla mitta täyttyä.

Kohderyhmää eivät ole sen enempää Hannu Nyman ja Kirsikka Moringkaan. Epäilen myös väkevästi, ettei Nymanin mainitsema ”pieni otanta nuorten aikuisten parissa” sisällä tyypillisiä kalliolaisia nuoria, jotka ovat kirkosta vieraantuneita ja perin herkästi eroavat/eronneet kirkosta.

Kirsikka Moring notkui 1960-luvun lopulla Ylioppilaitten Kristillisessä Yhdistyksessä (YKY) kuten kaikki me muutkin sen ajan kristillismieliset ja yhteiskunnallisesti aktiiviset opiskelijat. Joukko oli varsin vaikuttava ja siihen kuuluivat mm. Martti Lindqvist ja Terho Pursiainen sekä lukuisia muita, jotka ovat enemmän ja vähemmän muokanneet kirkon ja yhteiskunnan kehitystä.

En ole ainakaan painetussa mediassa nähnyt ainoatakaan kommenttia, joka olisi tullut juuri niiltä nuorilta, joita kampanjalla tavoitellaan. Ehkä heistä edes jokunen on hakeutunut sinne minne heitä kutsuttiinkin eli www.uskotoivorakkaus.fi –sivuille. Siellä on menossa monta kiinnostavaa keskustelua – ainakin pikaisesti silmäillen siltä näytti.

Tietenkin on sääli, jos määrätylle joukolle tähdätty kampanja saa joukon muita reagoimaan kielteisesti. Ehkä kommenteista saadaan kuitenkin uskoa siihen, että kannattaa tehdä niin kuin tiedetään suunnilleen oikeaksi.

Moitteilta ei koskaan näytetä välttyvän.

Maalaiskaipuuta

Ei voi kuin ihailla niitä yrittäjiä, jotka pitävät auki pienen pientä kahvila Regattaa lähellä Merimelojien majaa täällä Helsingin Töölössä. Kun liki kaikki kesäpaikat panevat luukut kiinni viimeistään syyskuussa, nämä vain jaksavat yrittää.

Voisivatkohan seurakunnat kehittää jotain vastaavaa, jossa olisi ihmisiä lähes aina paikalla ja tarjolla kahvia ja parhaina aikoina makkaranpaistoakin. Regatta on tosi pieni paikka, mutta siksi niin vastustamaton. Turhasta tyylikkyydestä sitä on turha kehua, mutta omassa lajissaan se on varsin uskottava.

Ajatus punaisesta tuvasta ja perunamaasta on oikeastaan aika hauska – ainakin minun huumoriini se sopii vallan mainiosti.

Maalaiskaipuuta

Uskonnottomia sorretaan?

Jokelan tapahtumien yhteydessä nousi esiin sellainenkin näkemys, että kirkko kerää itselleen aiheettomia irtopisteitä rientämällä näkyvästi tukemaan hätään joutuneita ihmisiä.

Nyt nämä ajatukset ovat taas nousseet esiin, ja painopisteeksi on asettumassa uskonnottomien oikeus saada itselleen hätätilanteessa uskonnotonta tukea. Vaikuttaa siltä kuin uskonnottomuudesta olisi tulossa ideologia, joka vaatii itselleen samoja oikeuksia kuin muutkin ideologiat.

Jossain määrin samaa suhtautumista sisältää myös monena keväänä esillä ollut syvä vastenmielisyys laulaa Suvivirttä kevätjuhlassa tai joulujuhlissa Enkeli taivaan lausui näin. Kyse on ikään kuin vapaudesta elää vailla uskonnon vaikutusta.

Uskonnon vapaus on ymmärretty vapautena uskonnosta eikä vapautena harjoittaa omaa uskontoa.

Ihmisen pitää olla aika allerginen uskonnolle, jos hän ei kestä moisia kristillisen kulttuurin ilmauksia. Reilusti uskonnosta piittaamaton ihminen ei korvaansa lotkauttaisi jollekin virrelle. Antaa niiden laulaa, joita kiinnostaa.

Mitä uskonnottomien oikeuksia peräänkuuluttaville merkitsee se kristillinen arvomaailma, joka on viime aikoihin asti leimannut suomalaista yhteiskuntaa? Siitä ei kovin suurta numeroa olla tehty, koska on ihan normaalia pitää heikoista huolta, järjestää koulutus ja terveydenhuolto kaikille sekä ruokaa ja lämpöä niitä tarvitseville.

Eikö tämä ole mitä suurimmassa määrin kristillisten ihanteiden ja arvojen mukaista toimintaa? Ei asioiden sisältö ja tausta mihinkään katoa, vaikka niistä on tullut osa yhteiskunnallista arvomaailmaa. Juuret ovat kristinuskossa ja sillä siisti.

Haluavatko uskonnottomat näistäkin asioista eroon? Nehän perustuvat kristinuskoon ja heijastavat meidän Herramme armollista suhtautumista kaikkiin luotuihinsa.

Haluaisin kuitenkin tietää, mistä näin aggressiivinen uskonnon vastaisuus nousee. Onko syynä tiukka kasvatus, hankala opettaja, uhkaileva täti, kelvoton rippikoulu vai mikä? Jokin pettymys tai loukkaantuminen näin vahvan tunteen takana on.

Jos uskonto olisi yhdentekevää, se ei nostattaisi minkäänmoisia tunteita.

Joulu, joulu mennyt on

On oikeastaan sääli, että joulusta tullut nykyisen kaltainen laajalla johdannolla varustettu pikajuhla.

Ensin vietetään pikkujouluja – ne jotka viettävät – sitten tehdään valmisteluja ja ostetaan lahjoja ja sitten vietetään juhlaa tarmokkaasti kaksi päivää. Ja siinä se sitten oli.

Jopa seurakuntien jouluradio toimii vain adventista tapaninpäivään. Siihen on kaksi syytä: rahaa pitäisi olla enemmän ja valtaosa ihmisistä aloittaa heti tapaninpäivän jälkeen valmistautumisen uuden vuoden viettoon. Siis hyvästi joulu.

Sitten hieman nostalgiaa.

Mitä mahtaisikaan aikoja sitten edesmennyt isäni sanoa nykymenosta? Hän kun urputti lapsilleen kaikista joulua ennakoivista asioista ja perusteli moitteitaan sillä, että juhla menee pilalle, jos sitä napsii jo etukäteen. Niinpä meillä haettiin kuusikin aattona metsästä sulamaan ja saatiin paikalleen vasta iltapäivällä. Vain iso siivous oli lupa tehdä etukäteen. Silloin kun vielä lipeäkala tehtiin kapakalasta, sen valmistaminen vaati oman aikansa ja liotus oli pakko aloittaa jo viikkoja ennen.

Eittämättä tunsin lievää haikeutta, kun heti joulun jälkeen alkoivat niin rakettimyynti kuin alennusmyynnitkin. Myös joululaulut katosivat radiosta parin päivän sisällä joulun jälkeen.

Ja sitten arkeen.

Uusi vuosi on hiljalleen kasvattanut merkitystään joulun hiljaisuuden vastapainona. Siitä on tullut iloinen riehajuhla, jota pikkupojat alkavat juhlia heti kun papatteja kaupasta vain saa. Vaikka uuden vuoden päivällä on kristillinen sisältö, Jeesuksen nimen juhla on tainnut hukkua hankeen ja rakettien paukkeeseen. Ehkä olemme matkalla hieman neuvostoliittolaistyyppiseen uuden vuoden juhlintaan, jossa riemu ja paukutus korvaavat varsinaiset pyhät.

.